tiistai 14. elokuuta 2018

Totaalisen kotiäitiytynyt


Viime viikolla laitoin Veenulle kenkiä jalkaan. Miehen loma oli juuri loppunut ja juttelin tytöille, että kun isin kesäloma loppuu ensi vuonna, niin sitten me muut alammekin tutustua päiväkotiin ja eskariin. 'Maisa menee päiväkotiin' , totesi Veenu tyynesti yhden suosikkikirjansa mukaan.

Olen totaalisen kotiäitiytynyt. Olen ollut kotona yli kaksi vuotta enkä ole välissä käväissyt minkäänlaisissa töissä. Moni haluaa opiskeluja tai iltatöitä saadakseen jotain omaa tai lisätuloja voidakseen hoitaa lapsia kotona, mie en ole halunnut muuta kuin päästä joskus jumppaan. Olen täydellisen onnellinen tässä kotitöiden, puistoilujen, lasten harrastusten, kirjastojen ja nukketeattereiden pienessä ympyrässä.


Jäädessäni pois töistä ennen Veenun syntymää tiesin, että hoitaisin hänet kotona ainakin kaksivuotiaaksi ja toivoin, että se olisi mahdollista siiheksi, kun hän täyttäisi kolme. Ainoat asiat, jotka olisivat voineet estää miua, olisivat olleet miehen työttömyys, säästöjen loppuminen tai oma jaksamiseni: olisihan se voinut olla, että olisin kuvitellut arjen kahden lapsen kanssa ihanaksi, mutta se olisikin osoittautunut henkisesti miulle liian vaativaksi. Ilosta kiljuen ilmoitin töihin, että nähdäänkin vasta myöhemmin.

Netissä ja lehdissä on kirjoitettu lainsäätäjien innoittamana ja muutenkin paljon lasten kotihoidosta, miten se on haitallista lapsen kehitykselle ja hänen sosiaalisille suhteilleen sekä äidin urakehitykselle. Eläkekin jää heikommaksi kun työvuosia kertyy vähemmän. On tietysti hyvä, että näistä asioista puhutaan, että perheellä on mahdollisuus tehdä omat valintansa ja harkita niitä monelta eri kantilta, mutta miusta puhutaan turhan vähän kotihoidon eduista lapselle ja koko perheelle. Ehkä siksi, että lapsensa aikaisemmin päiväkotiin vievät vanhemmat eivät syyllistyisi - vaikka kyllähän tässä nykytilanteessa syyllistetään niitä, jotka jäävät lapsensa kanssa kotiin ja saavat ehkä useammankin lapsen palaamatta välillä töihin.


Mie olen ammatiltani lastentarhanopettaja. Pidän työstäni kovasti ja näen perhepäivähoidossa ja päiväkodissa tapahtuvan hoidon ja varhaiskasvatuksen hyvät puolet: niissä tuetaan hienosti lapsen oppimista, aktiivisuutta ja kehittymistä omaksi mahtavaksi, toisten kanssa toimivaksi ja maailmasta kiinnostuneeksi tyypiksi. Toiminta on meillä Suomessa erittäin laadukasta kaikista arjen haasteista huolimatta, ja kenenkään ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että on lapselleen kodin ulkopuolisen hoitopaikan hankkinut. Mutta sitten ovat myös nämä kotihoidon hyvät puolet, joita isommassa ryhmässä vieraan hoitajan kanssa ei pysty samalla tavalla saavuttamaan: sisarusten välisten suhteiden kehittyminen, moraalinen ja keskustelu taitojen tukeminen, lapsen yksilöllisten kiinnostustenkohteiden tunnistaminen ja tukeminen, lapsen yksilöllisen päivärytmin huomioiminen ja lapsen osallisuus perheen arjessa noin niin kuin esimerkiksi tulevat äkkiä mieleen. Kotihoidossa on myös paremmin mahdollisuuksia liikkua, harrastaa ja tutkia ympäristöä.


Ja vaikka mie olenkin se, joka olen kotona lasten kanssa, niin koen, että meillä mieskin pystyy näin olemaan enemmän läsnä lasten elämässä kuin jos olisimme molemmat tällä hetkellä töissä. Koska mie hoidan tyttöjen kanssa paljon arjen askareita ja pakollisia hoidettavia juttuja, hänelle jää töistä tullessaan enemmän aikaa olla tyttöjen kanssa. Myöskään lomapäivät tai ylitöistä kertyneet vapaat eivät kulu auton huollatuksiin, lasten hammaslääkäreihin tai pyykkivuoriin, koska ne on hoidettu jo. Ei sillä, että isi pääsisi vain makaamaan lattialla ja leikkimään legoilla, kyllä meillä aina hommaa riittää, mutta arki on ihan erilaista kuin silloin, jos pamahtaisimme kaikki nälkäisinä ja väsyneinä kotiin puoli viideltä.

Mutta niin, kaikessa tässä vuodattamisessa miulta jäi kertomatta, miksi mie nyt hoidan näitä lapsiani kotona. Ihan itsekkäistä syistä. Miusta nuo tyypit nyt vain ovat niin mukavaa seuraa ja heidän kasvamistaan on ihana seurata, ja heitä on mahtavaa saada viedä paikkoihin, oli se sitten oma piha, museo tai Seikkailukoneen kuvaukset. Tykkään kiireettömästä arjesta ja näen, että se on miun lapsilleni juuri tällä hetkellä sitä parasta. En usko, että kauheasti jaksaa harmittaa sitä eläkelappua tihrustaessa, olen tässä jo valmiiksi oppinut ostamaan punalappuja ja vaattet kirppikseltä.

Ihanaa syksyä teille kaikille, vanhoissa tai uusissa kuvioissa!

maanantai 13. elokuuta 2018

Muumisynttärit


Vähän jo mietin, että eikö meillä ikinä koeta muumibuumia. Ellu on tutustunut muumikirjoihin ja Muumimaailma on mahtava kesäpaikka, mutta laakson väki ei ole ollut hänelle mitenkään erityisen iso juttu. Veenukin tunnisti muumit, mutta kun kesällä kävimme Muumimaailmassa, hän rakastui: ojassa heiluvien koiranputkienkin hän toivoi olevan hattivatteja, ja talomme on hänestä ihana, koska se on sininen, kuten muumitalo.

Bileiden teema oli siis selvä, muumit. Veenu odotti hartaasti 'Miun muumi'uhlaa' jossa olisi 'mansikka'aakkua, Eena uhaltaa, puuh, Eena kaksi.'


Simppelin mansikkakakun lisäksi kaikille vieraille tarjottiin muumibrownieita, muumikeksejä ja marenkeja. Sukulaiset saivat vohveleita kinkku-ja lohitäytteillä sekä salaattia, ja kaverit pitsaa, sipsejä ja rypäleitä. 


Sukulaisten kanssa ohjelmaksi riitti seurustelu ja leikkiminen. Kavereita varten olimme Ellun kanssa miettineet joitakin leikkejä valmiiksi, mutta lapset keksivät hyvin puuhat itse, varsinkin, kun ukkosmyrskyä ei tullutkaan ja pääsimme pihalle. Ohjelmaa on kuitenkin ihan hyvä olla takataskussa, ainakin, jos kaikki lapset eivät tunne toisiaan : silloin on helpompi lähteä yhteiseen touhuun mukaan. 

Pihalla juoksentelun, leikkimökkileikkien, trampalla pomppimisen ja hiekkakakkujen lisäksi Ellu ja muut lapset pitivät muumikioskia, josta sai hakea (ilmaiseksi) hiukan virvokkeita ja evästä kotimatkalle. Muumiherkkujen loputtua he hakivat kanttiiniinsa kaupattavaksi tarjoilupöydästä jääneitä herkkuja. 

Veena sai ihania lahjoja, paljon kaikkea kivaa muumipuuhaa, muumilakanat, - pyyhkeitä, muumi-dvd:itä ja koiran ja kirjan. Sekä tietysti oman Muumipeikon. Me vanhemmat ja Ellu annoimme hänelle Niiskuneidin soittorasian ja muumikoruja. Yleensä Veenulle on ollut vähän hankalaa keksiä lahjoja koska meillä on jo kaikkea kivaa lelua ja touhua Ellun peruina, mutta muumijuttuja meillä ei paria kirjaa ja lelua lukuunottamatta ole ollutkaan. Ja miten onnellinen hän oli omista lahjoistaan! 


 Kiitos tätäkin kautta kaikille ihanista juhlista! Nyt meillä on kaksivuotias, voi nyyh!


Ps. Erityiskiitos Ammalle, joka tarjosi meille muumiaiheisia koristeita juhliin! Käytimme niitä ja ehdin tänään jo sopia meidän juhlista selvinneiden matkasta uuteen kotiin. Kiitos  <3


torstai 9. elokuuta 2018

Veenu 2v



Pikku Myyn laulu 


Jotkut pelkäävät hirveesti vettä
ja lapsia taas jotkut muut.
Toiset pelkäävät yötä niin että
ihan loksuttaa hampaat ja luut.
Tämä tyttö ei väistä, ei pelkää, ei missään.
Hän juhlii ja riehuu, ei oo ikävissään,
villisti viihtyy ja siihen on syy.
Hän on hurmaava, kiukkuinen, onnekas Myy.

 
Jotkut inhoovat siivoamista
ja joiltakin taas pesu jää.
Toiset ei pidä onnellisista,
joku itseään vain häpeää.
Tämä tyttö ei väistä, ei pelkää, ei missään.
Hän juhlii ja riehuu, ei oo ikävissään,
villisti viihtyy ja siihen on syy.
Hän on hurmaava, kiukkuinen, onnekas Myy.

 
Jonkun mieltä taas kaikki vain kaivaa
ja toisilla kiire taas on.
Huolet vatsassa kaivaa ja vaivaa,
heille nauru on tuntematon.
Tämä tyttö ei väistä, ei pelkää, ei missään.
Hän juhlii ja riehuu, ei oo ikävissään,
villisti viihtyy ja siihen on syy.
Hän on hurmaava, kiukkuinen, onnekas Myy.

- Tove Jansson, suom. Jukka Virtanen



Nyt meillä asuu kaksivuotias. Ja hän tosiaan on suloinen, hurmaava, tahtova, tarmokas, kiukkuinen, kovaääninen, hellä ja onnellinen. Toisaalta hän on niin iso ja painelee leikkipaikoilla isompien perässä ja haluaa aina tehdä kaikkea samaa kuin Ellu, ja toisaalta hän on niin pieni, pyytäen päästä syliin ja halutessaan kävellä käsi kädessä joka paikkaan. 

Hänellä on ihanat kiharat niskassa ja kovin terävät pienet hampaat. Hän tuntee eläimet, on innostunut palapeleistä, rakastaa Muumeja, Puppea, Maisaa, poneja ja Kaapoa, hoitelee vauvanukkeja ja leikkii piilosta laskien kuusi, seitsemän, kaaheksan.. Hiukan haastetta piiloon menijöille. 

Hän pukeutuu mielellään prinsessaksi, rakastaa yleensäkin mekkoja ja kommentoi ympäristöään ihaillen : nätti puu, nätti laulu, hieno tukka, hieno iso talo. Nenäänsä hän nyrpistelee lähinnä ruokapöydässä: 'Ei maittu. Äiti anna muuta. Anna mutsii (ketsuppia)'.


Hän on tarmokas tahtotapaus, joka osaa olla eri mieltä isoon ääneen. Yleensä hän kuitenkin on uskomattoman hyväntuulinen tyttö, joka pulisee onnellisena niin suomeksi kuin omallakin kielellään. Hän laulelee tuttuja ja omia lauluja, ja rakastaa kuunnella musiikkia : ainakin, jos kyseessä ovat muumilaulut. Laulu on sitä parempi, mitä useammin siinä sanotaan muumi.

Hän on aamuvirkku, joka herättää meidät viimeistään seitsemältä. Hän on rento reissutyttö, joka keksii puuhat ja leikit missä vain. Hän on oman elämänsä prinsessa, jota eivät itse pukeminen ja muut tylsät jutut kiinnosta. Hän on innokas piirtäjä, pomppija ja pusuttaja, isosiskonsa valtava fani, äidintyttö, joka on kietonut isänsä täysin pikkusormensa ympärille. 

Hän on meidän ihana Veenu, tänään kaksi vuotta. 


sunnuntai 5. elokuuta 2018

Hyvästi, ihana kesäloma 2018


Voihan arki, joka isket vasten naamaa kuin märkä rätti! Mihin tämä neljän viikon koko perheen loma oikein meni? Kesä vain hujahti ohi! Paljon tehtiin, mutta tosi paljon oltaisiin voitu vielä tehdä.

Tänä vuonna kalenteroimme yhteiselle lomalle ainoastaan Jyväskylän ja Nokkakiven reissun, miehellä oli oma parin päivän frisbeegolfreissunsa merkattuna kalenteriin, ja suvun onkikilpailutkin lukivat yhdessä ruudussa. Muuten emme tarkoituksella aikatauluttaneet mitään ennen loman alkua. Ja se oli ihanaa! Päädyimme vaikka minne, tapasimme niin ystäviä kuin reissasimme perheenä, polskimme rannalla, puuhastelimme pihalla ja metsästimme pokemoneja.


Niin ja tietysti nautimme mahtavista säistä! Jos koko loman olisi satanut, olisimme ehkä hypänneet risteilylaivaan tai reissanneet johonkin uuteen kaupunkiin autolla, mutta nyt teimme Jyväskylää lukuunottamatta vain päiväreissuja lähiseuduille, ja ex tempore mummille asti.

Kotonakin oli kiva olla. Jäi aikaa puuhailla kummankin lapsen kanssa heidän omia juttujaan ja tehdä kummankin iän ja kiinnostuksen mukaisia juttuja välillä ihan kahdestaan lapsen kanssa. Veenun puhe kehittyi loman aikana valtavaa vauhtia, samoin Ellun lukemis- ja kirjoitusharjoitukset. Olisi ollut kiva askarrella ja pelata vielä enemmän, mutta odottelimme niihin niitä sateisia lomapäiviä, joita ei sitten tullutkaan.


Mutta muuten ehdittiin tehdä kaikkea, mitä haluttiinkin. Reissata, pelata frisbeegolfia, tehdä pihatöitä ja rakentaa terassin, olla rannalla, syödä ravintoloissa, nähdä kavereita, pyöräillä, istuttaa uusia kasveja ja maalata aitoja. Ja mie lukea kirjoja. Ja tytöt syödä jäätelöä. Ja mies pelata sitä frisbeegolfia.

Neljän viikon koko perheen kesäloman pitäisi olla kansalaisoikeus ja - velvollisuus. Ehkäisisi valtavasti avioeroja, burnouteja ja lasten pahoinvointia.

Voihan arki. Onneksi Ellun kerho alkaa vasta torstaina. Voin vielä muutaman päivän leikkiä, että loma ei olisi ihan lopullisesti loppu.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Parin tunnin lapsenvahti kantaa pitkälle


Muutaman kuukauden välein lykkäämme lapset mummin hellään hoivaan ja olemme muutaman tunnin jossain. Tammikuussa olimme poissa jopa yhden kokonaisen yön, oh, muistelen sitä edelleen lämmöllä, ketään ei tarvinnut laittaa potalle, eikä nukkumaan, eikä varmistella, onko nälkä, eikä leikkiä yhtään mitään. Vaikka rakastan lapsiani, niin edes yksi automatka ilman heitä takapenkillä on juhlahetki.

Koska niin ihania ja rakkaita kuin lapset ovatkin, ovat he myös raskaita. Kaikkien kotitöiden (ja töiden) lisäksi hoidat (kahden) pienen ihmisen asiat omiesi lisäksi, ja pienessä ihmisessä on kyllä paljon enemmän hommaa kuin isossa. Tietysti hommaa on (yleensä) jakamassa (edes osittain) se toinen puolisko, mutta samalla lailla hänelläkin riittää hommaa. Oma vapaailta tai harrastus piristää omaa mieltä, mutta samalla sille kotiin jäävälle vanhemmalle vastuuta ja hommia.

Antaisin vaikka pari varvasta, jos meillä olisi lähellä joku läheinen, jolla olisi aikaa, voimia ja halua hoitaa lapsiamme edes toisinaan muutaman tunnin, niin hädän hetkellä kuin ihan vain sen takia, että se olisi lapsista mukavaa. Olen suunnattoman kateellinen kaikille, joilla on tällainen mahdollisuus ja jopa ongelmana liiankin innokkaat isovanhemmat. Meillä isovanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan varmasti, mutta eivät pysty auttamaan arjessamme, syystä tai toisesta.

Toisaalta kaikessahan on puolensa. Kun hoitoapua ei ole saatavilla ilman, että se on sovittu useampi viikko etukäteen ja olemme valmiita matkustamaan sen perässä parisataa kilometriä, niin arjessa oppii aikamoiseksi suunnittelijaksi. Lapset ovat hyvin vahvasti mukana perheen elämässä, kun he ovat mukana niin vakuutusneuvotteluissa, autokorjaamolla, lääkärissä, kaupassa, hautajaisissa kuin viikosta toiseen siskonsa harrastuksen käytävässä. Arjessa oppii suunnittelemaan. Puolison kanssa kommunikoi yleensä suht rakentavasti, koska on pakko, koska elämä on välillä läpsystä vaihtoa. Arjesta oppii nauttimaan, hotelliöiden sijaan saa riittämään lasillisen viiniä terassilla lasten mentyä nukkumaan.


Mutta tämä on tätä nyt. Koko ajan helpottaa. Ehkä jo ensi vuonna uskallamme palkata lastenvahdin (miusta Veenu on vielä liian pieni sellaisen hoitajan hoidettavaksi, jota emme tunne ennalta) ja tytöt kasvavat koko ajan kamalaa vauhtia. Ei meitä kohta enää kaivatakaan.

Mutta. Koska olen vain ihminen, olen hyvin onnellinen ja kiitollinen niistä parista tunnista, jotka miehen kanssa vietimme tänään subilla, elokuvissa ja rautakaupassa. Kiitos mummi! <3 Tällä mennään taas hetki eteenpäin.





perjantai 27. heinäkuuta 2018

Marjoja, marjoja


Ah, marjat.

Varmaan kaikilla on oma marjatraumansa. Vanhemmat pakottivat kauniina kesäpäivänä metsään ja sitten sai oman pienen ämpärin (tai mukin, jos oli pieni tai onnekas) ja se piti sitten poimia täyteen. Marjoja poimittiin ikuisuus. Itikat ja paarmat söivät vuorotellen, eväsmehut oli juotu noin vartin jälkeen, muki ei täyttynyt ikinä ja jos se alkoi täyttyä, niin sitten kompastui oksaan, mättääseen tai kyykärmeeseen ja marjat kaatuivat sammaleeseen. Aikuiset poimivat ainakin miljoona vuotta, siinä ehti loppua mielenkiinto kivillä kiipeilystä ja käpyjen keräämisestä moneen kertaan.


Mutta sinä kesänä, kun Ellu oli vauva, ihastuin marjastamiseen. Onhan se mahtavaa saada puhtaita, terveellisiä, makeita marjoja pakkaseen ihan ilmaiseksi! Mikään himomarjastaja en ole ja metsäreissuni ovat lyhyen puoleisia, mutta mieluusti kävisin marjametsässä useamman kerran kesässä.

Perhe vain vastustaa. Tytöt olen vienyt metsään jo pikkuvauvoina rattaissa tai manducassa  ja yksivuotiaana he ovat istuneet oman ämpärinsä kanssa mättäässä. Olen vuolaasti kehunut niitä kolmea marjaa, jotka ämpäriin ilmestyvät ja olemme lähteneet pois heti kun mielenkiinto loppuu (eli noin vartin päästä), kotona on sitten leivottu marjapiirakkaa tai tehty marjajäätelöä. Tällainen houkuttelee lapsia jonkin verran, mutta marjamättäillä traumatisoituneeseen kolmikymppiseen mieheen ei toimi mikään! Lasten takia hän lähtee mukaan metsään, mutta on peittelemättömän tyytyväinen, kun lapset ilmoittavat, että nyt riitti. En olisi ikinä uskonut, että se olen mie, joka poimurin varressa anelen, että jos nyt vielä hetki oltaisiin, syökää vaikka vähän lisää marjoja.


Tänä kesänä olemme käyneet perheenä marjassa kahdesti, saaliina yksi mustikkapiirakka ja yhdet vadelmajäätelöt. Mutta sitten olen karannut iltaisin yksin marjapuskaan: uskomatonta, että olen vaihtanut lukemisen tai pihahommat lentävien ötököiden välipalana olemiseen.

Ja tiedättekö, mikä on pelottavinta - se, että samanikäiset ystäväni toimivat samoin! Instagramini on puolillaan kuvia marjamättäistä ja täysistä ämpäreitä, vaikka samojen tyyppien kanssa yläasteella manailimme hulluja äitejämme, jotka kovasti yrittivät käännyttää meitä marjastuksen iloihin.

Mutta on se ihanaa. Poimin marjoja ja mietin mielessäni, että tässä on ainakin kolmen iltapuuroon ja parin kiisselin tarpeet jo. Itsehän en syö puuroa enkä oikein niitä kiisseleitäkään, mutta lapset syövät. Ja mitäpä sitä ei pienten murujensa eteen tekisi, arvostavathan he niitä marjoja, vaikka eivät niiden poimimisesta vielä osaakaan niin nauttia.

Oletko hurahtanut iän myötä marjastukseen?