lauantai 18. helmikuuta 2017

Sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän


Jokainen vanhempi haluaa lapselleen kaiken sen hyvän, jonka itse lapsena sai ja lisäksi vielä sen, mitä ei itse saanut. Meille miehen kanssa on selvää, että haluamme kasvattaa tytöistä itsevarmoja, uteliaita ja empaattisia tyyppejä, meidän mielestämme siinä ovat elämässä pärjäävän ihmisen avaimet. Ja lisäksi miulla on yksi elämänala, johon haluan innostaa tytöt pienestä pitäen. Se on liikunta.


Mie en ole koskaan ollut mikään liikkuja. Olen lapsena arka, nuorena kömpelö ja nykyään niin perustaitamaton liikkumaan, etten helposti lähde hikoilemaan mihinkään, missä muut näkevät. Tytöille haluaisin erilaisen kohtalon, ja että liikunta olisi heille pakkopullan sijaan iloinen ja luonteva osa elämää.


Teen siis tälle asialle, mitä voin. Ostan välineitä ja hiljennän omaa tahtiani, että tytöt saavat harjoitella potkuttelua ja pyöräilyä. Viikonloppuisin käymme uimassa tai liikuntamaassa kiipeilemässä ja pallopeleissä, riekumme Hoplopeissa ja leikkipuistoissa, ostamme vanhemmillekin kypärät ja ramppaamme luistelemassa. Istun käytävässä kun Ellu tanhuaa ja odotan hänen kanssaan sitä, että hän voi ilmoittautua balettiin ja salibandyyn. Tarkoitus ei ole verenmaku suussa potkia tytöistä ballerinoja tai jääkiekkotähtiä, vaan hiljakseen kartuttaa liikuntataitoja ja antaa heidän kokeilla itseään kiinnostavia yksilö- ja ryhmälajeja.


Ja ovathan luistelu, hiihtäminen, Hoplopit ja mäenlaskut ihanaa yhteistä tekemistä. Lapset nauttivat ja oppivat hauskan pidon ohella uutta, ja vanhemmatkin saavat liikuntaa. On ihana seurata, miten Ellu oppii koko ajan uutta ja saa koko ajan lisää itseluottamusta eri liikuntajutuissa.

Mies ei ollut luistellut yli kymmeneen vuoteen ennen kuin hän viime talvena osti hokkarit luistellakseen Ellun kanssa, eikä miunkaan suksilla ole vapaa-aikana hiihdetty ainakaan viiteen vuoteen. Eli vaikka haluaisin lisätä liikuntaa lasteni elämään, niin olen huomaamatta saanut sitä myös itse.

Koululaisena yritin katkaista sukseni tappavan tylsän hiihtolenkin välttämiseksi, nyt odotin monta päivää innoissani tätä hiihtoretkeä. Se on edistystä.

torstai 16. helmikuuta 2017

Makeaa elämää



Veenun puolivuotisuuden kunniaksi keitimme isovanhemmille kahvit ja teimme tietenkin pienen kakun: puolivuotiaalle tietenkin puolikkaan! ;)

Tästä tuli kaikessa yksinkertaisuudessaan aika hauskan näköinen. Pursotin reunoille kermaa, josta osan värjäsin keltaiseksi, ja Ellun kanssa koristelimme kaakun keltaisilla koristerakeilla ja irtokarkkilaarin antimilla.  Välissä oli kermaa, rahkaa, appelsiinituorejuustoa, mangososetta ja pilkottua persikkaa - hyvin maistui!


Tytöt olivat söpösiä mätsäävissä mekoissaan ja aurinko paistoi. Mikäs siinä hiukan juhliessa.

Samalla kun leivoin meille, tein ystävän lapselle oman kakkunsa. Synttärisankari on sattumalta omia ensimmäisiä hoitolapsiani: en kyllä meinannut uskoa, kuinka paljon hän jo täyttääkään.. Toiveena oli suklaajuustokakku ja tekaisin sen vanhalla tutulla ohjeellani. Koristelut onnistuivat mielestäni aika kivasti ja helposti, karkkia vain karkin perään! Kakku oli ollut mieleinen sankarille, huh, onneksi - aina hiukan jännittää tehdä muille!


Ystävänpäivänä toki myös leivottiin, ja ensi viikolla olisi luvassa niin miehen synttärit kuin mummin nimpparitkin - myös Ellun kavereiden synttäreitä on riittänyt lähiaikoina, joten täällä on vietetty oikein makeaa elämää!

Mitä sinä leivoit viimeksi? 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävistä



Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

Ystävät ovat tärkeitä, ja kullanarvoisia. Itselläni ei ole koskaan ollut kovin montaa ystävää (tutkimuksen mukaan heitä voi näköjään ollakin vain viisi), vaikka puhun paljon, en avaudu monelle omista asioistani ja lisäksi kaipaan paljon aikaa yksin tai nykyään ihan oman perheen kanssa. Olen suora puheissani enkä kestä kaksinaamaisuutta tai turhaa draamaa siitä, miksi pilkku viestissä oli juuri siinä paikassa tai mitä tarkoitin kommentillani puoli vuotta sitten. Aika monen mukavan ihmisen kanssa tiet ovat vuosien varrella eronneet, olemme olleet liian erilaisia tai ihan erilaisessa elämäntilanteessa.

Mutta ne, ketkä pysyvät, vaikka miua ei usein näe ja tapaamisissa kuulumiseni koskevat lähinnä kasvavaa univelkaa ja reissusuunnitelmia muumimaailmaan. Toisten kanssa tapaamme viikottain ja viestit lentävät monta kertaa päivässä, toisten kanssa tapaamisia on muutama vuodessa, mutta silloin mennään heti asiaan ja kaikki on ihanan luontevaa. Ja kahta ihanan rakasta naista tapaan vain kerran vuodessa, mutta viestiketjuissa jaamme päivittäin paljon sellaista, mitä en ehkä koskaan saisi liveystävilleni sanottua. Ystävät. <3

Ja sitten nuo pikkuystävät. Olen kuulemma Ellun paras ystävä. Se on aika ihanaa. Toivottavasti se kestää, omakin äitini on kohta 30 vuotta ollut oma ystäväni. Ja Ellun ja Veenun kasvavaa sisaruutta ja ystävyyttä on ihana seurata, toivottavasti heillä on aina mutkattomat, lämpimät ja arvostavat välit.

Puspus, ystävät, kaverit, kylänmiehet ja blogitutut! Ihanaa päivää rakkaitanne muistaen!

torstai 9. helmikuuta 2017

Puolivuotias Veenu


Puoli vuotta sitten nuuskin pientä ryttynenäistä nyyttiä sairaalassa yrittäen kuvitella, millainen hän on ja millaiseksi elämämme hänen myötään muuttuukaan. Hereilläolohetkinään jo Veenuksi puhuttu vauva katseli miua epäilevästi ja selvästi mietti ihan samaa.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Puoli vuotta ihan hujahti ohi, ja kaikki on mennyt oikein hyvin. Tietysti vähän väsyttää ja jumissa on niin kroppa kuin pää, mutta eipä tämä paljon paremmin olisi voinut mennä. Veenu on tyytyväinen ja iloinen tyttö, jota me muut rakastamme valtavasti ja hän sitten rakastaa takaisin.


Veenu on 66 cm pitkä ja painaa 6,3 kiloa. Hän kääntyy mahalleen ja selälleen, pyörii kellonviisarina ja nappaa jo hyvin esineitä käteensä, ainakin maissinaksuja. Hän istuu aivan pienellä tuella varsin napakasti ja syöttötuoli alkaa jo olla käytössä.

Veenu syö soseita reippaasti ja harjoittelee sormiruokailua, on osittaisimetyksellä ja nukkuu klo 20-n.7, heräten syömään kerran yöllä ja kerran vähän ennen heräämistä. Päiväunia hän nukkuu kolmet, yhdet pidemmät ja kahdet noin puolen tunnin unet.



Hän rakastaa Ellua ja tämän temppuja, musiikkia ja muita lapsia, parsakaalia ja mangoa. Välillä hän hiukan vierastaa, mutta asiat ovat aika hyvin, jos vieraita ihmisiä saa katsella tutumpien sylistä käsin.
Viime aikoina Veenu on ollut vuoroin hiukan köhäinen tai räkäinen, mutta jaksanut silti olla äärettömän hyväntuulinen pikku räkäpallo. Miten joku jaksaakin olla aina noin iloinen pieni höhöttäjä? Siinä on äidinkin vaikea olla aamulla väsynyt kun vieressä jumppaa uudesta päivästä ihastuneena innokas tyttö, räät poskella. ;)

Meidän rakas pieni tyttö. Älä koskaan ikinä muutu. <3

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tuore sormiruokailijamme


Veenu on viime aikoina aloitellut sormiruokailu-uraansa. Sormiruokailu tarkoittaa siis sitä, että lapsen annetaan syödä itse, aluksi sormin ja sitten sorminsyömistä ja lusikka/haarukkaharjoittelua yhdistellen. Perheessämme on tyttöjen kanssa harjoitettu osittaisimetystä, -kestoilua ja -sormiruokailua: heille on aloitettu soseet neljän kuukauden iässä ja itsesyömisharjoitukset puolen vuoden tienoilla kun istuminen alkaa sujua. Veenu aloitteli syömällä maissinaksuja aikuisen sylissä ja on nyt alkanut istua pari kertaa päivässä syöttötuolissa syöden itse tai syötettynä. Kohta voidaan myydä sitteri, nyyh!

Paneutuneimmat sormiruokailijat tarjoavat lapselle vain itsesyötävää ruokaa ja imettävät tai tarjoavat pullosta loput. Me olemme kokeneet hyväksi, että vauva syö itse aina jotakin ja lisäksi on sitten se aikuisen syöttämä sose, jota tarjotaan vauvan oman syömisen lomassa tai sen jälkeen. Eilen illalla Veenu söi itse apinaevästä (kotitekoisia banaani-kaurakeksejä) ja imeskeli hunajamelonia, ja kun mielenkiinto alkoi loppua mie syötin tytölle iltapuuron. Jossain kohtaa sitten varmaan huomataan, että tyttö saa niin paljon itse mahaan että tulee täyteen asti eikä aikuisen apua enää tarvita muuta kuin ruokailun vahtimiseen ja jäljien siivoamiseen. ;)

Suosittelen kyllä lämpimästi edes osittaista sormiruokailua. Siinä saa aikuinenkin syötyä samalla kun ipana syö omiaan ja uskon, että banaanit, apinaeväät ja muut auttavat ehkäisemään "sihtikurkkuisuutta" eli sitä, että lapsen on tottua aikanaan silkkosileistä soseista karheampiin. Lisäksi vauvan taito köhäistä liian isot palat pois suusta kehittyy: siitä voi olla uskomaton hyöty jos lattialta löytyy isosiskon lego tai helmi.



Sormiruokana voi tarjota vauvalle oikeastaan kaikkea mitä sosemuodossakin. Isoja kasvispaloja voi höyryttää pehmeämmiksi ja lihasta tehdä erilaisia pullia ja pötkelöitä. Myös silikoniset muffinivuoat ovat käteviä: eilen tein Veenulle apinaevään lisäksi muffineita kaurasta, öljystä ja bataatti-parsakaalisoseesta.

Ellun ajoista muistan sormiruokailusta jotain, mutta olen saanut valtavasti ideoita ja mielenvirkistystä Simppeli sormiruokakeittiö -sivuilta. Facebookista löytyy myös samanniminen ryhmä.

Veenun lemppareita ovat tähän asti maistelluista jutuista olleet apinaeväs, maissinaksut (tyttö kiipeäisi varmaan pöydän yli niitä nähdessään), banaani ja hunajameloni. Myös se bataatti-parsakaali-muffini upposi aika hyvin. Tänään on tiedossa ainakin höyrytettyä porkkanaa ja perunaa, kanapötköjäkin meinasin tehdä joku päivä, luulisi maistuvan koko perheelle. Aikeissa on tarjota Veenulle osia muun perheen ateriasta ja pakastaa esimerkiksi niitä kanapötköjä niiden päivien varalle kun muut syövät jotain, mitä ei helposti saa jalostettua Veenulle.

Tässä sitä sitten ollaan, ensi viikolla puolivuotiaan kanssa, sormiruokailemassa. Tämä vauvavuosi etenee kauheaa vauhtia!

Onko teillä sormiruokailtu? Jos on, niin mikä oli teidän vauvan lempiresepti? 

maanantai 30. tammikuuta 2017

Elämäni onnellisin päivä



Ihan tavallinen maanantai. Mies lähtee töihin pusutettuaan kaikki, aamupalan jälkeen lastenohjelmia, imetystä ja keittiön siivousta. Veenu nukahtaa ennen kuin saadaan ulkovaatteet päälle ja puen nukkuvan tytön. Ellu pukee itsensä ja nukkensa Sannan. Ulkona teen lumityöt, Ellu tekee pienen lumiukon ja etsimme sille talon reunalta kivet silmiksi ja napeiksi.

Lounaaksi eilistä linssikeittoa, Veenu taistelee oman banaaninsa kanssa. Syömisen jälkeen lastaan astioita tiskikoneeseen ja huomaan, että Ellu hakee huoneestaan hameen ja soittorasiansa. Hän vetää rasian soimaan ja tanssii pitkin olohuonetta Veenun hymyillessä ihastuneesti. Heillä on kaikki hyvin.

Miulla on niin hyvä olla, että itkettää.

Miten pelottavan lyhyt tämä aika, ja koko elämä, on. Miten vähän aikaa meidän olohuoneessa on leikkimattoja, duplopalikoita ja ballerinoja. Seison keittiössä tiskikone auki ja talletan tämän hetken syvälle sydämeen. Olen usein sanonut, että miun elämän onnellisin päivä ei ole ollut hääpäivä tai lasten syntymät, vaan se on jokin ihan tavallinen arkipäivä.

Ehkä juuri tämä.