maanantai 13. toukokuuta 2013

Niitä äitiyden iloja



Eilen aamulla avasin kaihtimet ja tuijotin kovin pitkään salossa liehuvaa Suomen lippua. Takana oli aivan kaamea yö, silmäluomet painoivat miljoona kiloa, selkään koski ja huoneessa (miun yöpaidasta puhumattakaan) leijaili uskomatton maidon ja puklun haju. Totisesti, ensimmäinen äitienpäivä: olin ihan varma, että ainakin eilen aamulla olin juhlapäiväni ansainnut.

Päivä sujui loppujen lopuksi oikein mukavasti, mies oli laittanut aamupalan valmiiksi ja tyttö jaksoi söpöstellä. Ruuankin sain valmiina eteen, mies teki aivan uskomattoman hyvää soija-tomaattikastiketta. Käytiin keskustassa tekemässä pitkä päiväkävely auringonpaisteessa ja nautittiin satamassa kahvit ja vedyt (=lihapiirakka, jonka sisällä on kinkkua, keitettyä kananmunaa ja vapaavalintaiset mausteet). Nukuttiin koko perhe pienet päiväunet ja käytiin lähimetsässä juoksuttamassa koiria. Niin ja sain mie niitä haaveilemiani lettujakin, tosin mansikkahillo oli loppu, mutta hyviä ne olivat silti.

Niin, äitienpäivää edeltävä yö oli tosiaan mennyt aika lailla valvoessa. Tytöllä (ja sen myötä myös meillä vanhemmilla) on aikamoinen tuttikriisi.

Varoitus: tästä alkaa tuttiavautuminen. Kannattanee kelata sivun alalaitaan, siellä on mukavampia kuulumisia

Miun asenne tuttiin on ollut, että alle vuodenikäisenä sitä saa lutsuttaa, jos siitä on jonkinlaista hyötyä. Kivahan se olisi ollut elellä ilman tuttiakin, mutta tyttö oli kolmen tunnin vanha lutsuttaessaan nyrkkiään sellaisella voimalla ahdettuaan ensin itsensä täyteen maitoa, että hoitaja ehdotti tutin kokeilemista. Kokeiltiin ja tutti auttoi.

Ensimmäiset viikot tyttö söi tuttia yleensä nukkumaan käydessään. Nukahtaessa tutti tippui mutta se ei haitannut, likka jatkoi uniaan. Lisäksi tarjosimme tytölle tuttia neuvolassa ja kyläillessä koska hän ilmiselvästi sai siitä turvaa, mutta muulloin tuttia ei tarvittu.

Viime aikoina tilanne kuitenkin kääntyi siihen, että tyttö ilmiselvästi halusi tutin suuhun melkein koko ajan. Tyynnyttävä vaikutus oli kuitenkin hävinnyt ja tutti lakkasi pysymästä suussa: se tipahteli koko ajan aiheuttaen kamalan huudon. Tutin tippuessa kesken unien tyttö heräsi ja sitten meni taas tovi, ennen kuin nukahdettiin uudestaan. Pahassa tapauksessa mitään pitempää uniputkea ei enää viime päivinä edes tullut vaan parin tunnin "unet" olivat heräilyä kymmenen minuutin välein. Tutista ei nukkumaan käydessäkään ollut enää sanottavaa apua, homma kesti yhtä kauan, oli tuttia tai ei mutta huuto oli tutin kanssa edes vähän vähäisempää.

Äitienpäivää edeltävänä yönä nukutin tyttöä puolisen tuntia ja kävin sitten itsekin nukkumaan noin kymmeneltä. Aina välillä tyttö heräsi tutin tipahtaessa ja kilttinä äitinä mie nostin sen takaisin toivoen, että lapsi nukahtaisi kunnolla eikä enää huomaisi, jos tutti tippuu. Samanlaista oli ollut jo jonkin aikaa. Jossain kohtaa yötä aloin kuitenkin ajatella, että nyt tämä touhu jatkuuvielä tavallistakin pitempään ja vilkaisin kelloa:  jumankauta, se oli kaksitoista. Mie olin nostellut sitä tuttia kahden tunnin ajan, lapsi ei edelleenkään nukkunut kunnolla, mie en ollut nukkunut yhtään ja jos vanhat merkit pitäisivät paikkansa, tyttöä haluaisi syödä viimeistään kahden tunnin päästä. Kovin väsyneen äitihenkilön unet uhkasivat jäädä olemattomiksi.

Kasvatukselliset päätökset pitäisi varmaan tehdä vähän enemmän hereillä ja yhdessä puolison kanssa, mutta väsyneillä aivoillani en keksinyt muuta ratkaisua kuin ottaa sen hiivatin muovilutkuttimen tytöltä kokonaan pois. Sitten tunsinkin olevani maailman huonoin äiti, kun parin kysyvän ja hamuavan inahduksen jälkeen alkoi todella lohduton itku, joka voimistui karmeaksi parkumiseksi kestäen varmaan tunnin. Yritin kannustaa miestä siirtymään sohvalle, mutta tämä päätti kuunnella, kuinka tyttärensä harjoitutti äänijänteitään ja vaimonsa lauloi varmaan neljään kertaan kaikki osaamansa tuutulaulut.

Lopputulemana kuitenkin oli, että tyttö nukahti, heräsi parin tunnin päästä syömään ja nukahti heti uudestaan. Aamuyön aikana tyttö havahtui kerran hamuamaan tuttia mutta rauhoittui silitteilyillä ja nukahti pian uudestaan. Harmi vain, että mie en osannut nukkua kun alkuyön olin ihan liian stressaantunut ja loppuyön kulutin vahtaamalla tytön jokaista äännähdystä ja varmistellen, ettei tyttö nyt änge käsiä suuhunsa tutin sijaan. Ei änkenyt, ei kai vielä muistanut, että niin voi tehdä.

Vauvaperheemme elämä on siis toistaiseksi tutitonta. Ainakaan eilinen ei millään tavalla poikennut tutillisista päivistä, tyttö huusi jos huusi ja nukahtaminen kesti ihan yhtä kauan kuin tutin kanssakin. Pariin otteeseen likka on työntänyt sormia suuhunsa, mutta kun ne on vain ottanut pois, ei tyttö ole hermostunut tai laittanut niitä takaisin. Viime yökin meni hyvin, tyttö heräsi syömään vain kerran, nukahti heti sen jälkeen ja havahtui hamuamaan tuttia kuudelta, mutta nukahti parilla silityksellä. Jes, miekin sain nukkua!

Katsotaan, jos imuhalut taas yltyvät ja tyttö päättää lutsuttaa sormiaan, pitää varmaan suorittaa tutin comeback. Neuvolaan ja muihin vieraisiin paikkoihin tutti saa tulla mukaan, mutta olisihan se hienoa, jos se sielläkin pysyisi kassissa. Kokeillaan nyt toistaiseksi näin, koska eihän siinä ole mitään järkeä, että tilanne on tutin kanssa jopa huonompi kuin ilman sitä: ilman tuttia tyttö sentään nukkuu parin tunnin uniputkia, tutin kanssa hän ehkä nukkuu mutta vanhemman aika menee tuttia nostellessa. 

End of tuttiavautuminen 


Tyttö on alkanut kiinnostua leluista ja viihtyy pienen hetken lelukaarenkin ääressä. Lelukaari on ollut käytössä nyt muutaman päivän ja on hurjaa seurattavaa, mitä vauhtia "leikkiminen" kehittyy. Ensin leluja vain katseltiin, sitten kädet alkoivat heilua mutta eivät osuneet leluihin, ja tänä aamuna valtaosa tytön "iskuista" läsähti oikein tomerasti vasten nallen ja kukan naamaa. Erinomainen lelu siis, mutta vain niin kauhean ruma (kirpparilta ostettu puna-kelta-vihreä -muovihökötys).

Hymyäkin ollaan nähty viime päivinä paljon aiempaa enemmän. :)

Manduca on ollut käytössä niin sisällä kuin ulkonakin ja tyttö viihtyy siinä hienosti. Olen saanut mm. viikattua pyykit ja leivottua kakkuja likka manducassa nukkuen: leipomisen jälkeen jouduin tosin putsaamaan taikinaa niin manducasta kuin tytön takaraivostakin. Metsässä koirien kanssa manduca on ollut ihan ehdoton ja parilla nopealla autoreissulla, joita varten ei ole viitsinyt pakata vaunuja, se on myös ollut erinomainen.

Takamuksen kohdalla on näköjään vielä taikinaa...

Manducan säätäminen on ollut helppoa, samoin kiinnitykset yläselän lukkoa lukuunottamatta: sen kiinni saaminen vaatii pientä akrobatiaa, mutta luulen, että mie vaan teen sen jotenkin hankalasti. Saan koko kantovälineen kuitenkin yksinäni päälle ilman, että mie tai tyttö kokonaan hermostutaan.

5 kommenttia:

  1. Apua mikä tuttikatastrofi! Teit kyllä varmasti oikean päätöksen, vaikka pahalta varmasti tuntuikin alussa.

    Ja tuo Manduca. Argh. Pitäisköhän meidänkin nyt ostaa tuommoinen, olen sitä paljon miettinyt.. Tähän asti ollaan menty kantoliinalla, mutta siinä tulee auttamattoman kuuma. Tuleeko tuossa vai onko se vähän viileämpi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan, miten tää nyt menee. Jos ilmenee sormien lutkuttamista, niin kaivan tutin taas esiin, koska siitä on kuitenkin niin paljon helpompi päästä eroon kuin sormien imeskelystä...

      Mie taas puhuin eilen miehelle, että jos meillä enää koskaan on vastasyntynyt, niin voisi hankkia liinan niin pääsisi heti kantamaan. :D Manducassa kun pitää painaa 3,5 kiloa niin meillä meni kuukausi kokeiluihin. Tai sitten pitäisi vain saada isompi vauva. Lämminhän tuokin on kun ollaan mahat vastakkain, mutta ei kyllä mitenkään kuuma, hiki ei ole tullut miulle eikä tytölle.

      Miusta tuo kantoasento on hirveän hyvä ja vauva tuntuu olevan siellä mukavasti, mutta samanpituinen ja mallinen kaveri samanmallisen vauvan kanssa ei ollut yhtään tykännyt Manducasta vaan hankki Tulan kantorepun. Mie en ollut koskaan kokeillut kumpaakaan, valitsin Manducan koska siihen ei tarvinnut hankkia erikseen vauvatukea.

      Poista
  2. Toisinaan harmittelen, kun Tirppa ei suostu syömään tuttia. Mutta ei se tutin syöminenkään ilmeisesti sitten auvoista arkea takaa.. :) Olisi varmaan ihanne juuri, että tuttia syötäisiin vain "hätätapauksissa" eikä turhaan lutkuteltaisi. Meillä Tirppa on nyt ihastunut tuohon tämänkin postauksen yhdessä kuvassa näkyvään Libero-ötökkään ja sen sarviin. Niiden onnettomien narunpätkien lutkuttaminen on ehkä parasta mitä tyttö tietää :D Lutkuttakoon sitten niitä, kun ei tutti kerran kelpaa.

    Alkoi muuten naurattaa tuo taikina tytön takaraivossa :D Meilläkin Tirpan päästä on löytynyt jos jonkinmoista ruuantähdettä. Ei Tirpan itsensä jäljiltä, vaan äidin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän perheessä tutista tosiaan on tällä hetkellä enemmän haittaa kuin iloa... Nelikuisena pitäisi kuulemma tulla aiempaa kovempi imeskelyn tarve, katsotaan viimeistään silloin, miten käy.

      Meillä kukka on toistaiseksi paljon suositumpi kuin ötökkä, johtunee siitä, että kukalla on isommat kasvot. :D

      Mies ihmetteli, kuinka olen saanut taikinaa pitkin tyttöä. En tunnustanut, että olisin maistellut taikinaa. :D

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!