torstai 24. lokakuuta 2013

Kun ei tipu eikä lirise - osittainen imetys meillä

(Bloggerin kännykkäversio oli palauttanut tämän takaisin luonnokseksi, joten tässäpä tämänpäiväinen megavuodatus uudestaan. Kiitos Laura kun huomasit asian!)

Blogiani seuranneet tietävät, että meillä imetys ei tosiaankaan mennyt niin kuin sen olisi pitänyt mennä. Olen useampaan kertaan luvannut kirjoittaa aiheesta lisää ja olen kirjoittanutkin - en vain saanut julkaistua mitään. Aluksi aihe oli kamalan kipeä, sitten pelkäsin kaikenlaista arvostelua, ja kun osaimetyskin sitten loppui liian varhain, en tosiaankaan kaivannut yhtään kannustavaa tai paheksuvaa kommenttia.

Nyt kun hormonit ovat tasaantuneet, niin imetykseen ja tähän omaan imetystarinaani suhtautuu jo paljon rauhallisemmin. Osaan jo (ehkä) pohtia asiaa tuntematta itse vain mieletöntä syyllisyyttä ja miettiä rakentavasti, voisiko jotain tehdä toisin mahdollisella seuraavalla kerralla.

Ellun ollessa hiukan vajaa kuukauden ikäinen kirjoitin imetyksen alusta täällä.  Otsikkona oli "Äitiyttä ei niin täysin rinnoin" joten tämä jatko-osa voisi olla nimeltään "Kun ei tipu eikä lirise". Musta huumori lohdutti tilanteessa hiukan. Hiukan.



Lyhyenä kertauksena tuolta aiemmasta postauksesta, että Ellu syntyi viikko lasketun ajan jälkeen, täysin terveenä ja pirteänä, painaen 2,8 kiloa. Koska tyttö painoa alle kolme kiloa syntyessään, aloitettiin lisämaito automaattisesti. Miun maito ei noussut sairaalassa, mutta odottelin luottavaisesti, että kyllä se sitten kotiin päästessä. Sitä alkoikin tulla, mutta naurettavan pieniä määriä, eikä määrä koskaan lisääntynyt. Lisämaidosta ei siis päästy eroon, vaikka kokeilin oikeastaan kaikkea.

Ensimmäinen kuukausi oli haastava, mutta siitäkin selvittiin. Joka ruokailukerta imetin kummankin rinnan, odotin, olisiko tyttö tyytyväinen edes pienen hetken (oli ehkä viisi minuuttia), kannoin tytön keittiöön, tein korviketta, syötin korvikkeen, röyhtäytin, pesin pulloja, desinfioin pulloja, pumppasin maitoa Ellun nukkuessa, desinfioin pumpun ja odotin sitten, milloin Ellu heräisi ja sama kierros alkaisi taas alusta. Koetin vähän kaikkea kuukausien kuluessa, jätin pumppaamatta tai herättelin Ellua aiemmin syömään tai olin herättelemättä, mutta kaikkein toimivin oli tuo edelläkuvattu toimintamalli. Aina välillä kuulee, että osaimettäjä-äiti tai korvikemutsit pääsevät niin helpolla. Eivät pääse. Jos imetystä haluaa jatkaa, se vaatii helkatin paljon työtä. Imetät pitkään ja hartaasti ja sitten joudut usein (mie aina) siihen päälle lämmittämään ja juottamaan korvikkeet sekä hoitamaan pullojen pesun. Ja jos lapsi nukkuu pitemmät unet, niin sitten kaivat rintapumpun esiin. Hyi, miten loppuvaiheessa vihasinkaan sitä laitetta.

Nopeasti arki kuitenkin tasaantui. Koetin pitää korvikkeen määrän ehdottoman minimissään, mutta aina pikkuhiljaa sitä joutui lisäämään, ja se tuntui aina yhtä pahalta. Vetkutin sitä aina mahdollisimman pitkälle, mikä tietysti toisaalta oli itsekästä. En tietenkään huudattanut Ellua nälissään tuntikausia, mutta yritin mieluummin ensin kaikkea muuta, koska korvikkeen määrän lisääminen liian helposti olisi heikentänyt maidontuotannon äkkiä olemattomiin ja saanut tytön hylkimään rintaa kokonaan. Meidän imetysaika oli (onnellisten ja rauhallisten hetkien lisäksi, sillä niitäkin toki oli) ikuista tasapainottelua ja vaihtokauppaa, ei siis todellakaan pelkästään sitä ihanaa pesäilyaikaa.

Äitini sanoi jo parin viikon jälkeen, että lopeta, niin pääset helpommalla. Olin hirveän loukkaantunut. enkä olisi ikinä voinut tehdä niin, koska vaikka olikin rankkaa, niin toisaalta tiesin, että pienikin määrä äidinmaitoa on aina edes jotakin. Mammahormonit auttoivat jaksamaan ja vasta nyt jälkikäteen tajuaa, kuinka raskasta tuo aika varsinkin fyysisesti oli. Imetys- ja pulloruljanssin lisäksi hoidin pikkuista vauvaa ja yritin toipua varsin rankasta synntyksestä (Elluhan siis syntyi kasvot edeltä, joten ei ollut kauhean kevyttä touhua...). Asetin itselleni tavoitteita: vaikka olisi kuinka rankkaa, niin minä jaksaisin ainakin siihen, että Ellu täyttäisi kaksi kuukautta. Sitten lopettaisin hyvällä omallatunnolla, koska jos homma olisi jatkunut niin raskaana, en ihan rehellisesti olisi jaksanut. Kun itse aloin hiljalleen toipua eikä maidontulo korvikkeesta huolimatta hiipunutkaan ihan tyystin,  aloin haaveilla neljästä kuukaudesta ja salaa jopa puolen vuoden osittaisimetyksestä.

Kolmikuisena Ellu alkoi menettää kiinnostustaan rintaa kohtaan. Ei vaan kiinnostanut, tyttö jutteli ja katseli muualle. Aika monta kertaa tuli murjaistua jotain "tyhjästä on paha nyhjäistä"-sanonnan tyylistä, ja tottahan se oli. Onneksi edes välillä homma kiinnosti taas enemmän, ja sain tyttöä "huijattua" rinnalle tämän ollessa väsynyt tai juuri herännyt. Nelikuisena Ellu sitten alkoi kieltäytyä rinnasta ihan kokonaan, ensin puoleksi päiväksi, sitten päiväksi, sitten kahdeksi ja arvaahan sen, mitä siinä kävi. Tyttö oli neljän ja puolen kuukauden ikäinen, kun imetys loppui meillä lopullisesti.  Nyt jälkikäteen voin taputtaa itseäni selkään noista muutamasta kuukaudesta, mutta silloin ei ollut kauhean onnistunut olo. Lopettamista helpotti, että päätöksen oli tehnyt Ellu.


Neuvolasta ei tosiaan tullut yhtään mitään tukea, eikä mistään muualtakaan. Kun halusin vinkkejä, kuinka voisin jatkaa edes osaimetystä mahdollisimman pitkään, miut tyrmättiin aina heti. Vinkkejä on kyllä siihen, kuinka imetyksen saa alussa paremmin käyntiin, mutta me oltiin kokeiltu niitä kaikkia ja silti maitoa ei koskaan tullut tarpeeksi eikä sen määrä vain lisääntynyt, vaikka olisin seissyt päälläni. Suhtautuminen miuhun oli neuvolassa aina vähän kaksijakoista: ensin lohduteltiin, että osaimetyskin on hienoa ja tärkeää, mutta sitten iskettiin kouraan esitteitä lapsen ruokailusta, joissa korostettiin, kuinka hienoa ja tärkeää äidinmaito on vauvalla (ihan kuin en olisi tiennyt). Sanottiin, että lyhytkin imetysaika on vauvalle todella tärkeä, mutta kun sitte kerroin imetyksen loppuneen, miulle kommentoitiin, että "nyt ei ihan sinne puoleen vuoteen päästy, mutta melkein". Kai se oli tarkoitettu positiiviseksi kommentiksi, mutta miusta se oli silloin kaikkea muuta.

Mie olin niin kateellinen kaikille, joilla imetys onnistui. Ja mie olin niin vihainen ja pettynyt itseeni: mitä mie olin tehnyt väärin? Enkö mie yritä tarpeeksi? Ellu oli niin reipas ja ihana ja kärsivällinen, mutta miun tyhmät tissit eivät osanneet edes tuottaa maitoa vaikka sitä vartenhan ne oli miuhun isketty. Itkin monta kertaa itsekseni sitä, että mie en ole Ellulle mitenkään erityinen: kuka tahansa voisi seistä Ellun kanssa mikron edessä odotellen ruokaa tietävää kilahdusta. Se oli kauhean kipeä ajatus ja tietenkin ihan väärä, mutta siltä miusta ihan aidosti silloin tuntui.



Mikä meillä sitten meni vikaan? Jaa-a. Sen tietää varmaan vasta, jos joskus on lisää lapsia ja näkee, kuinka imetys heidän kanssaan onnistuu. Suurimpana syynä pidän itse sitä, että meidän kohdalla toimittiin hoikista perintekijöistä ja lapsen hyvästä kunnosta ja täysiaikaisuudesta huolimatta sairaalan "Alle kolmikiloiset vastasyntyneet" -ohjeistuksen mukaan ja tuputettiin tytölle varmuuden vuoksi lisämaitoa kolmen tunnin välein. Välillä hoitajat pakkosyöttivät sen Ellulle, vaikka tyttö huusi tuskissaan ja oli kaikkea muuta kuin nälkäinen juotuaan korvikkeesta ensin osan ihan halukkaasti.  Oliko sitä ihan pakko antaa, tai oliko sitä pakko tyrkyttää niin paljon? Olisiko sitä voinut antaa vasta tarvittaessa, jos jotkut arvot olisivat huonontuneet tai olisiko sitä voinut antaa harvemmin? Tietysti Ellun terveys on miulle tärkeintä ja pienet vastasyntyneet ovat heikkoja ja heiveröisiä, mutta nyt meidän tyttö ja meidän tilanne oli vain yhden "Alle kolmikiloinen vauva" -ohjeistuksen arvoinen. Meidän kanssamme ei neuvotellut kukaan, emme saaneet näin jälkikäteen ajatellen mitään kunnon perusteita eikä meidän tilannetta katsottu yksilöllisesti. Miun mieleen ei ollut edes tullut, että terveelle ja hyväkuntoiselle, täysiaikaiselle vastasyntyneelle voitaisiin pari tuntia syntymästä tuputtaa lisämaitoa, enkä siksi ollut ottanut asiasta selvää etukäteen. Olin ottanut selvää vain siitä, miten toimitaan, jos äidin oma maidontuotanto ei käynnisty synnytystä seuraavina päivinä mutta vauva alkaa jo tarvita ravintoa. Seuraavalla kerralla kyselen etukäteen ja vaadin yksilöllisempää hoitoa lapselleni.

Pilasinko mie koko imetyksen omalla stressaamisellani? Voihan se olla, mutta jotenkin en oikein usko siihen. Mie olin luottavaisuuden perikuva koko ensimmäisen viikon, uskoin ihan aidosti, että maitoa alkaisi tulla seuraavana päivänä / parin päivän sisällä/ kun ollaan kotiuduttu. Vielä senkin jälkeen olin hankaluuksista huolimatta varsinainen optimisti pitkään. Vai piilostressasinko jotenkin heti alussa? En usko, mutta onhan sekin mahdollista.

Yritinkö mie tarpeeksi? Sitä miekin pohdin varmaan vielä pitkään. En tosin keksi, mitä muuta mie olisin voinut tehdä tai olisinko voinut tehdä jotain enemmän. Toisaalta jokin miussa huutaa, että on pakko olla jotain sellaista, minkä mie olisin voinut tehdä toisin. Pitäisihän sen nyt onnistua, imettämisen, luonnollisen asian.

Pahinta tässä on jonkinlainen katkeruus terveydenhoitoa kohtaan. Miusta oikeasti tuntuu, että miulle - ja kaikille meille - valehdellaan raskausaikana neuvolassa. "Kyllä se imetys kaikilta onnistuu, saatte täältä sitten vinkkejä." Niin, vinkkejä saa ehkä imuotteen parantamiseksi, mutta ei ole sellaista taikatemppua, jolla maidon määrää saisi lisättyä. "Olkaa ihokontaktissa, imetä usein, imetä molemmista rinnoista ja anna vauvan olla siinä niin kauan, kuin hän vain viihtyy" -mantra ei tosiaan ollut meillä taikatemppu.


Maailma on nykyään todella imetysmyönteinen, ja se on hieno asia. Äidinmaito on vauvan parasta ravintoa, imettäminen on tärkeää molemmille ja jos mie olisin saanut päättää, olisin imettänyt täysimettänyt Ellua puolivuotiaaksi ja sitten osaimettänyt lähemmäksi vuoden ikää. Mutta fakta on, että kaikilla (täys)imetys ei koskaan onnistu, syystä tai toisesta, eikä se ole kenenkään vika. Kerran meitä oli koolla kuusi naista, joista ainoastaan yksi oli onnistunut täysimettämään. Yhteensä meillä oli kaksitoista lasta (syntyneet vuosina 1980-2013) joista siis kolmea oli täysimetetty. Ellulla on kuusi suht samanikäistä vauvakaveria. Kahdella osittainenkin imetys oli loppunut kuukauden jälkeen valtavasta yrityksestä huolimatta, kahta täysimetettiin pari kuukautta ja osittain puolivuotiaiksi ja ainoastaan kaksi pääsi onnistuneesti puolen vuoden täysimetykseen ja siitä vielä osittaisimetykseen. Jonkun toisen tuttavapiirissä tilanne voi olla täysin päinvastainen, mutta KAIKILLA IMETYS EI ONNISTU. Todellakaan. Jos se ei sinun kohdallasi onnistu, niin et ole epäonnistunut, harvinainen luonnonoikku vaan vain yksi monista. Yritä parhaasi omien voimavarojesi mukaan, ja siinä se. Joskus luonto ei vain toimi, niin kuin me haluaisimme sen toimivan.

Tämän tekstin luonnosnimi oli "Yksi epäonnistunut imetystarina". Vaihdoin kuitenkin nimen ennen julkaisua. Vaikka tämä nyt olikin aikamoinen vuodatus ja miulla on ollut tän asian kanssa lukemattomia kertoja todella paha mieli, niin olihan tässä toki niitä hyviäkin hetkiä. Itse imetyshetki oli meillä aina mukava ja rauhallinen, vaikka tietysti tieto siitä, että joudun kohta lämmittämään sen tuttipullon, kolkutteli aina takaraivossa. Yritin kuitenkin unohtaa sen ja nauttia siitä, että me olimme nyt siinä. Ja osaimetinhän mie Ellua neljä ja puoli kuukautta - ensimmäisen viikon jälkeen olin huolissani, että jospa Ellu kohta kieltäytyy rinnasta ja kuukaudenkin imetys jää meillä haaveeksi. Jos olisin tiennyt, että osaimetän Ellua noinkin pitkään, olisin osannut nauttia tuosta ajasta enemmän.



Nyt näin jälkikäteen en ymmärrä, kuinka jaksoin ja voi kuulostaa siltä, että koko homma oli meillä ahdistavaa ja yhtä itkua ja hammasten kiristelyä, mutta ei se oikeasti ollut. Mammahormonit ovat ihmeellinen asia ja ne auttoivat jaksamaan. Näin jälkikäteen ja "selväpäisesti" ajatellen Ellusta olisi tullut täysin hyvä ja terve vauva, vaikka olisin ensimmäisen viikon jälkeen vain tyytynyt ostamaan enemmän korviketta, mutta silloin ei todellakaan tuntunut siltä. Nyt voin ainakin rehellisesti sanoa, että tein parhaani ja yritin kaikkeni ja se on vienyt miun huonoudentunteen pois. Kaikkia muita samassa tilanteessa olevia kannustaisin olemaan armollisempia itselleen ja päättämään, missä kohtaa homma käy liian rankaksi ja luopumaan siitä sitten. Pikkuvauva-aika on paitsi ihanaa, myös raskasta ihan ilman imetysvaikeuksiakin, ja vauva tarvitsee miun mielestä ensisijaisesti rakastavan, jaksavan ja vastaanottavaisen äidin, eikä äidinmaitoa, jonka hintana on ollut äidin loppuunpalaminen ja koko perheen paha olo.


Siinä se. Miun esikoisen imetystarina, kahdessa osassa, rehellisesti.


Kuvat: weheartit.com

32 kommenttia:

  1. Miu piti lukee tää 6 osassa, mut nyt sain luettuu. Aina joku keskeytti!
    Ihanan rehellistä tekstiä!
    Oot super kun jaksoit kaikesta huolimatta yrittää, moni olisi luovuttanut jo aiemmin.
    Ihana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vain kuudessa. :D Tää näköjään vähän taas venähti, en osaa tiivistää sitten ollenkaan!

      Nyt näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut ihan täysin hyväksyttävää lopettaa ensimmäisen viikon jälkeen, miulla olisi ollut täysi oikeus siihen. Mutta eihän sitä hormonipöllyissään pystynyt siihen, ja tietysti nyt jälkikäteen olen ihan onnellinen tuosta ajasta.

      Siulla on aina niin ihanan kannustavat kommentit! <3

      Poista
  2. Voi ku oisin tienny tästä aikasemmin!! Sä imetit puolet kauemmin kuin minä, tiedän siis tarkalleen miltä susta tuntuu/tuntui. Kävin läpi aivan saman (helvetin), ainoastaan sillä erolla, että mä olin jo varautunut siihen. Valmistautunut. Mulla kun oli sama tilanne esikoisen kanssa, sitä kesti 4kk. Olin järkeillyt, että se johtui sen aikaisesta stressistä, mutta ilmeisesti ei, koska sama toistui stressittömyydestä huolimatta. Nyt kokeilin kaikki kalliit imetysteet ja öisin kokeilin pumpata toisesta rinnasta, samoin aamuisin, kun tytölle riitti toisen rinnan anti. Päivisin imetin vähän väliä, vuorotellen, loppu vaiheessa molemmista, kunnes tyttö alkoi hylkiä toista rintaa. Öisin imetys sujui pidempään, kunnes muutaman viikon jälkeen sekin loppui.
    Meillä painettiin yli kolme kiloa, mutta neuvolaterkan käytyä tuli käsky lisämaidolle. Olin toki heti huolissani oman maidon määrän kasvamisesta lisämaidon yhteydessä, mutta terkan mukaan niin ei tulisi käymään, kun vain aina ensin imettäisin ja sitten antaisin lisämaitoa. Esikoinen kiukkusi nälkäänsä pitkään ennenkuin keksin itse antaa korviketta, ja mieluummin halusin sen tyytyväisen vauvan kuin itselleni paremman mielen, joten korvikkeet tuli käyttöön.

    Niinkin kipeät kuin nännit olivatkin, sitkeästi imetin ja yritin. Kesti lähes tuon 2kk kunnes kipu hävisi ja pystyin nauttimaan imetyksestä. Ja siitä nautin sitten sen pari viikkoa, kunnes tyttö alkoi kieltäytymään :(

    Ja katkera olen edelleen, ai että!! Olin niin vihainen ja inhosin kaikkia imettäviä kavereitani, joilla ei kellään ollut ongelmia! Ajattelin etten ikinä voisi enää nähdä heitä, kun he imettävät ja minä en. No, pikkuhiljaa selvisi ettei se täysimetys pelkkää iloa ollutkaan. Siitä alkoi mun paremmin voiminen, ymmärsin että hyvinhän meillä menee. Mutta on toi ollut aikamoinen prosessi, ja yksi suurimmista syistä miksi meille ei enää vauvaa tule, mä en tiedä miten henkisesti jaksaisin kolmannenkin epäonnistumisen :( Epäilen (ja toivon), että rinnoissani on vaan jokin rakenteellinen vika, minkä takia imetys ei ton kauempaa onnistu, tai siis miksi maitoa ei tule tarpeeksi.

    Kiva kun jaoit tarinasi, voi että kun olisin tiennyt sun taistelevan samojen asioiden kanssa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ilmeisesti olla avoin niin löytää kohtalotovereita! Mie kuvittelin olevani ainoa epäonnistunut imettäjä maan päällä ja sitten oli huimaavaa, kun jossain kohtaa tajusin, etten oikeasti olekaan.

      Ihanaa, että jaoit kokemuksesi, kiitos siitä. Miekin yritän tietysti täysimettää sen mahdollisen seuraavan lapsen kanssa, mutta silloin sitten kahden lapsen äitinä en löydä mistään niin paljon aikaa ja voimia, että pystyisin tekemään samanlaiset päälläseisonnat kuin tällä kertaa. Olisi hienoa, jos siihen pystyisi aikanaan suhtaumaan asenteella "Jos ei onnistu niin sitten vaan juodaan korviketta", mutta jaa-a, mitenhän se taas hormonihuuruissa kävisi...

      Ja ihan totta, mieluummin tyytyväinen vauva kuin itselle parempi mieli. Kun ei se koko pikkuvauva-aika TODELLAKAAN ole vain sitä imetystä, siinä yritetään toipua synnytytyksestä, tutustua, hoitaa lasta muuten ja luoda vauvalle perusturvallisuuden tunnetta. Tärkeintä olisi se hyvä ja lämmin ilmapiiri, ei stressiä, itkua ja hampaiden kiristelyä.

      Ja tuo katkeruus!! Miekin NIIIN tunnistan tuon vihan ja inhon, vaikka samalla tietysti tiesin, että se tunne oli ihan typerä. Kai mie siinä oikeasti vihasin vain itseäni.

      Toivottavasti päästään kumpikin aikanaan yli näistä tunteista. Siullakin on kaksi kaunista, ihanaa lasta, joille sie olet uskomattoman ihana äiti - sie olisit maailman paras sille kolmannellekin, vaikket koskaan pienelle rintaa edes tarjoaisi. <3

      Poista
  3. Kiitos rehellisyydestäsi ja hienoa kun halusit jakaa ajatuksesi <3 Mie myös tunnistan itseni tarinastasi. Enkä varmasti miekään unohda niitä riittämättömyyden tunteita ikinä. Elämä jatkunee. Aurinkoista syksyn jatkoa aurinkoisen puolivuotiaan kanssa! :)

    Lukija Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi se riittämättömyyden tunne on haalistunut jo aika paljon - pelkäsin sitäkin, että koetanko sitten koko Ellun lapsuuden ajan hyvittää tälle sen, ettei hän nyt sitten saanut sitä "parasta ravintoa" ja syytänkö itseäni jokaisesta Ellun nuhasta tai mahdollisesta allergiasta.

      Kaikkea hyvää myös siulle - kyllä me ollaan loistoäitejä, tästä huolimatta!

      Poista
  4. Voi Minna! Mitä miä oon sivusta päässyt onnellisena seuraamaan teiä yhteiseloa alusta alkaen, niin miä en voisi kuvitella Ellulle yhtään parempaa äitä kuin siä! Siä oot tunteissa rehellinen, avoin ja vaikka välillä olikin hankalaa, jaksoit yrittää. Miä niin ihailin (ja ihailen) aina siua, miten siä jaksoit yrittää ja miten ihanasti siä aina huomioit Ellua. Siksi "kuka tahansa voisi seistä Ellun kanssa mikron edessä odotellen ruokaa tietävää kilahdusta" -ajatus hieman särähti korvaani, koska miä en usko, että siinä olisi voinut olla kuka tahansa. Siinä hetkessä olit siä, Ellun äiti, joka osasi vastata Ellun tarpeisiin ja kuunnella tytärtään aidosti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. T. <3

      Tuo mikroajatus oli pitkän aikaa miulle ihan totta ja siltä miusta tuntui, tunsin itseni välillä todella turhaksi lukiessani niitä "äidinmaito on lapsen parasta ravintoa" -esitteitä. :P

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Varmasti sitä kävi siinä vaiheessa kaikenlaisia tunteita läpi. Onneksi siä osaat olla rehellinen itsellesi ja tunnistat ne tunteet, ni ne pystyy helpommin kohtaamaan ja käsittelemään <3 Kunhan on miun vuoro käydä läpi kaikenlaiset tunneskaalat läpi, ni tiijän, keneltä kysyä neuvoa ja kuka ei tuomitse! <3

      Ja harmi, ettei terveydenhuolto oo osannu vastata siinä vaiheessa siun tarpeisiin eikä tukea, kun oisit sitä eniten tarvinnut :(

      PS. Miulta tippui jälleen sanoja pois ja huomasin sen, kun julkaisin tämän.. Ja nyt tuohon jäi roikkuu tuo et oon poistanut kommentin.. Se on siis tämä samainen kommentti, mihin on lisätty ne uupuneet sanat! :D

      Poista
    4. Mie olin tosiaan aika pettynyt terveydenhoitoon, periaatteessa kun kuitenkin tiedän alasta ja asiakkaiden kohtaamisesta jotain, niin kaikki ei nyt ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt. Mutta noh, sitähän se elämä on. :P

      Poista
  5. Kun olin itse synnyttämässä ainokaistani samassa huoneessa oli neljänne lapsen synnyttänyt, joka oli todella lapsimyönteinen ihminen. Silti hänellä ei ollut imetys niinsanotusti onnistunut koskaan vaan kaikki lapset olivat saaneet lisämaitoa. Puhuttiin silloin, että onhan lehmienkin maidontuotannossa eroja miksei sitten ihmisen.

    Olet hyvä äiti!!

    Vakkari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, nyt joku muukin on verrannut miua lehmään kuin mie itse. :D Käytin jossain tuota lehmien maidontuotanto - vertausta, ja toiset äidit älähtivät, että eihän ihmistä ja lehmää voi verrata. Tässä tilanteessa ainakin voi, vauvan ruokkimisestahan siinä on kysymys.

      Kiitos!

      Poista
  6. Äh, kirjoitin pitkän kommentin ja sitten se katosi johonkin bittiavaruuteen.

    Lyhyesti nyt kuitenkin. Ensiksi <3 ! Ja kiitos, kun jaoit näin rehellisesti ja avoimesti imetystarinan meidän lukijoiden kanssa. Meinasin vähän vollottaa, kun kerroit niin koskettavasti tuntemuksistasi.

    Oli avartavaa lukea niistä ajatuksista, mitä imetyksen vaikeus tuo esille. Itse kun tuskailen tuon imetyksen venymisen ja kokonaisvaltaisuuden kanssa. Rehellisesti sanottuna olen kyllä ollut välillä katkera, kun tyttö ei huoli tuttipulloa. Mutta tietenkin olen myös onnellinen, kun imetys on sujunut hyvin. Ristiriitaista, kyllä kyllä.

    Vaikea asetella sanoja, kun olet varmasti pohtinut asiaa niin monelta kantilta. Oli miten oli, mielestäni olet tehnyt hienon työn Ellun kanssa ja olen ylpeä sinusta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miullakin on bittiavaruudessa monta hiivatin hyvää kommenttia! Erityisesti kännykkäkommentointi hävittää niitä... :P

      Mutta niin, kiitos!! Ja tosiaan nykyään osaan olla onnellinen siitä, ettei Ellun ruokailu ole (tai valitettavasti ole koskaan ollut...) pelkästään miun varassa. Täysimetys on ihan varmasti ihanan lisäksi todella rankkaa, ja en kyllä tiedä, miten ihmeessä olisin sitten jaksanut sitä, jos Ellu ei olisi huolinut pulloa ollenkaan.

      Miekin olen ylpeä siusta - miun hermo olisi palanut monta kertaa, jos meillä olisi ollut samanlaisia haasteita muun ruuan kuin äidinmaidon kanssa kuin teillä aina välillä. Sie olet ollut oikea rauhallisuuden ja ymmärtäväisyyden perikuva.

      Poista
  7. no ihan sama vaikka maitoa ei nyt tullutkaan, ei se vaikuta siihen mimmonen äiti olet ellulle ja millaiseksi ellu kasvaa. kyllä huonon äidin tekee ihan muut asiat kuin imetys. vaikka olen imettänyt oman lapseni ja edelleen hän 7 kk iässä maitua tisseistä saa niin toivon toisinaan että olisin aloittanut pulloruokinnan koska omani ei missään vaiheessa ole huolinut tuttia tai maitoa pullosta. en ole siis päässyt minnekään omin päineni. olen harkinnut vakavasti että seuraavan lapsen kohdalla otetaan pullo käyttöön.. on se niin tärkeää kuitenkin että äidin hermot ja mieli saa levätä muulla ja jos on tällainen tissitakis kuten omani että pitää olla säännöllisesti 2h välein rinnalla niin ei se ole helppoa. ihan mahtava stoori hei imetyksestä ja ei muutako uusia tuulia kohti. ei se imetys oo aina kaiken a ja o. terkkareillekin opetetaan kaikkea soopaa koulussa. soot ellulle just hyvä äiti nuin!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiahan on juuri noin kuin kirjoitit, ja mie olen täysin samaa mieltä nyt. Hormonipöllyissäni, pienen vauvaressukan äitinä, se taas nimenomaan oli se suurin mittari "hyvälle äitiydelle".

      Ja totta, ei muuta, kuin uusiin haasteisiin! Imettämisongelmien sijaan voi keskittyä kaivamaan kuivia lehtiä jälkeläisensä suusta, piilottelemaan johtoja ja puhaltelemaan laatikoiden väliin jääneitä sormia. :P

      Poista
  8. Kiitos tästä tarinasta! Meillä oli hyvin samanlaista tuo imetys ja varsinkin rintapumppuinhon tunnistan hyvin. Meillä on todella hyvä neuvola ja neuvolantäti, mutta imetykseen en saanut sieltä tukea. Kotiintulevia imetystukihenkilöitäkään ei täälläpäin ole, joten koin jääväni aika yksin imetysongelmieni kanssa. Vauva on kuitenkin kasvanut loistavasti ilman sairauksia imetyksen loppumisen jälkeenkin ja minä olen saanut mielenrauhan, kun näen että hän on kylläinen.
    Seuraavan kanssa saatan olla viisaampi ja ajatella omaa jaksamistani,sillä se on vauvalle tärkeämpää, kuin äidinmaito. Imetys voi myös onnistua paremmin, ja silloin hymyilen tyytyväisenä: Tarvitsin nämä kokemukset, jotta tiesin , missä voi mennä pieleen ja miten tilannetta voi parantaa. Kiitos vielä kerran rehellisestä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olepa hyvä! Todella ikävää, ettei teilläkään homma sujunut niin kuin olisi toivonut. Täälläkään ei tosiaan ollut mitään ohjausta tarjolla, johonkin valtakunnalliseen numeroon olisin voinut kuulemma soittaa, mutta terkkari epäili, ettei siitä ole mitään hyötyä enää kuin maidontuotanto ei koskaan oikein käynnistynyt.

      Miekin toivon, että mahdollisen seuraavan lapsen kohdalla osaisi ajatella paremmin omaa jaksamistani ja sitä kautta koko perheen hyvinvointia. Silloin mie olen myös Ellun äiti eikä käy päinsä, että elän ensimmäiset kuukaudet vain vauvalle ja rintapumpulle. (Olipa muuten ihanaa, kun sen sai pakata pois! Alussa meillä oli ihan toimiva ja läheinen suhde, mutta loppuaikoina jo sen näkeminenkin alkoi ärsyttämään,)

      Poista
  9. mie en tiedä miten taas sanani asettelisin, mutta jos tää jotenkin loukkaa niin ei todellakaan ole tarkoitus - vain tuoda toinen puoli esiin.

    Se puoli on se, että ei ole helppoa olla imettävä äiti niiden äitien keskellä joilla imetys ei onnistu.

    Minä olisin voinut imettää varmastikin täysimetyksellä sen puoli vuotta, mutta koska en jaksanut olla ainoa ruoanlähde aloitettiin sitten soseet 4,5kk iässä. Mutta siis maito meillä oli aina mun maito ja imetin vuoden ikään saakka Pojua.

    Ja se kuinka siihen suhtauduttiin, että imetin, oli omituista! Koska sehän se luonnollisin tapa ja ensisijainen tapa ruokkia on. Jatkuvasti kaikki päivitteli (myös neuvola henkilökunta), että 'ai riittääkö sulla maito vieläkin'. Minä ihmettelin, että miksi ei riittäisi, eikös se ole se tarkoituskin.

    Ja kun minulle valkeni, ettei se kaikilla riitä, ja että imetys ei kaikilla onnistu, tuli syyllisyys. Tavallaan halusin onnitella itseäni ja kehua itseäni, mutta minusta oli kamalaa nähdä reipasta esittävien äitien silmissä se kateuden tai katkeruuden pistos. En enää halunnut imettää niiden äitien nähden jotka siihen ei itse pystyneet - ainakin tein sitä mahdollisimman vähän ja mieluiten seurassa jossa olisi kanssaimettäjiäkin.

    Kamalinta oli, kuinka minua kannustettiin lopettamaan. Minä jopa yritin lopettaa imettämisen 9kk jälkeen (onnistumatta) koska sain sellaisia kommentteja kuin 'pitäisiköhän tuo jo lopettaa'. Joidenkin mielestä oli myös ällöttävää että niin "isoa" lasta imetettiin.

    Se, että minulla imetys onnistui ei ole pois niiltä joilla se ei onnistu. Mutta ymmärrän jollain tavalla, että se on varmasti tuskaisa kokemus tuntea.

    No jotenkin sain ehkä asiani ilmaistua, että ei se yllättäen ole helppoa jos se imetys onnistuukaan - kun niin valitettavan monella ei onnistu.

    Meillä on sellainen kymmenen hengen mammaporukka, jossa esikoisen kanssa täysimetys (ja sitten imetys+soseet vuoden ikään saakka) on tainnut onnistua kolmella äidillä.

    Ellun kohdalla minäkin uskoisin että ensimmäisten päivien lisämaito varmasti hankaloitti ja saattaa olla syypääkin ongelmiin. toivottavasti mahdollisen seuraavan lapsen kanssa onnistuisi paremmin - näin se yleensä tuntuu menevänkin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvä ja tärkeä kommentti, Sini!

      Itse _luulen_, että olen välttynyt mulkoilemasta toisia äitejä ikävästi, koska itse vielä imettäessäni en tuntenut muita samaan aikaan imettäviä, vain pari "korvikemutsia". Omat negatiiviset tunteet tulivat ja olivat varmaan ensimmäiset kaksi kuukautta jolloin muutenkin oltiin aikalailla kotosalla, ja sitten kun aloin tavata muita, olin jo ehtinyt hyväksyä tilanteen ja huomannut, että ehkä se vähäkään maidontulo ei lopu ihan heti huomenna. _Haluaisin_ uskoa, että olen osannut suhtautua asiallisesti imettäviin tuttuihin ja puolituttuihin, mutta ihan varmasti se ei onnistu kaikilta ja aina.

      Hankalia nämä imetysasiat. Toinen puoli maailmaa kyselee, että "imetäthän sie varmasti, riittääkö maito" ja toinen puoli sitten "mitä sie kiusaat lasta nälissään, anna sille kaupan maitoa/perunaa, kyllä noin iso tyttö/poika tarvitsee jo muutakin"... En uskalla edes ajatella,millaista kommenttia mie olisin hoikan Ellun kanssa saanut. :P Todella ikävää, että siuhun ja imetykseen ei aina ole suhtauduttu niin kannustavasti, kuin olisi pitänyt!

      Toivottavasti teillä sujuu kakkosenkin kanssa imetys yhtä hyvin ja pitkään kuin ekallakin kerralla, ja tällä kertaa välttyisit ikäviltä kommenteilta.Toisaalta, ehkä toisen lapsen kanssa osaa (ja osaisi itsekin) jo paremmin vain antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos,..?

      Poista
    2. No niin se varmasti tai toivottavasti juuri menee, toisen lapsen kohdalla osaa jättää kommentit omaan arvoonsa.

      Esikoisen kohdalla kaikkeen suhtautuu niin voimakkain tuntein, kamala pelko kokoajan että olisi jotenkin huono äiti. Mutta nyt sitä on huomannut että teet niin tai näin olet aina jonkun mielestä huono äiti ;D

      Poista
    3. Toivotaan, että mahdollisemman seuraavan kohdalla olisi ainakin joissain jutuissa vähän kevyempää! Toisaalta pelkään, että päätän sitten raskauspöllyissäni, että _tällä kertaahan_ se imetys muuten onnistuu ja sitten joudun pettymään. Pitäisi vain osata olla asenteella että "onnistuu jos on onnistuakseen". Jossain kohtaa olin kyllä varma siitäkin, että jos joskus tulee toinen lapsi, niin en edes yritä, ettei tarvitse pettyä.

      Poista
  10. Voi Minna <3 Turhaan olet tuntenut syyllisyyttä. Oot tehnyt valtavan ison työn, saat olla ylpeä itsestäsi.

    Meillähän imetyksen kanssa oli myös ongelmia, samanlaisia ajatuksia.. tunsin epäonnistuneeni kun täysimetys ei ottanut onnistuakseen. Ja sitten alko ne rintaraivarit.. huh.

    Munkin olisi varmasti ollut järkevintä vaan antaa olla, mutta enhän mä osannut vaan kehitin asiasta järjettömän pakkomielteen itselleni. Vasta kun päätin, että meillä ei täysimetetä, homma alkoi sujua. Esikoinen on nyt reilu 5kk, ja olen jatkanut osaimetystä. Korvikkeen määrän olen pitänyt vakiona. niin se epäonnistumisen pelko vaan edelleen jäytää pääkoppaa, etten enää uskalla kokeilla siirtymistä täysimetykseen ja luulen että tämä nykyinen tilanne on mun oman mielenterveyden kannaltakin parempi näin.

    Täysimetykseni epäonnistuminen oli varmasti monen asian summa. Ehkä oltaisiin onnistuttu jos olisin tiennyt paremmin tai oltaisiin saatu enemmän ohjausta, HETI. Ehkä ei. Se mikä muakin on alkanut hämmästyttää, on tuo minkä Sinikin tuossa aiemmassa kommentissaan jo sanoi: minuakin on kannustettu/vihjailtu neuvolassa ja sukulaisten toimesta lopettamaan imetys. Korviketta ei mene sen enempää kuin muutama kuukausi sitten, mutta kaikki tuntuvat ajattelevan ,että ei imetyksestä ole enää mitään hyötyä tässä vaiheessa. Tuo että yli puolivuotiaan imetystä pidetään jotenkin ällöttävänä ja epänormaalina lapsessa roikkumisena.. se on mun mielstä kamalan surullista.

    No, mulla on vähän ristiriitaiset ajatukset osaimetyksen suhteen. En halua loukata ketään, enkä syyllistää, mutta sen sanon ihan rehellisesti, että kyllä mua ärsyttää kun 2kk täysimetetylle vauvalle aletaankin yhtäkkiä syöttää sitä nania kun "oma maito nyt vaan yhtäkkiä loppu/vauva kitisee rinnalla ja soseetkin alkaa kohta ja ei se imettäminen nyt vaan oikeen ollut mun juttu". Ja se ärsyttää ihan vaan sen takia, koska itellä täysimetys ei onnistunut toiveista huolimatta, ja sitten sellanen jolla sitä maitoo tulis, ei jaksa/halua imettää. Toiselle se korvikkeen juottaminen voi vaan olla tosi paha paikka henkisesti. MUTTA en silti ajattele, että pullosta juottaminen olis mikään äitiyden mitta.

    Niin kuin sanottu: äitiys on PALJON muutakin kuin imetystä tai pullonpyöritystä, eikä kenenkään äitiyttä mitata sillä, imettääkö vai ei.

    Äläkä yhtään syyttele tai epäile ittees, olet ehdottomasti maailman paras äiti Ellulle. Olit myös todella rohkea, kun uskalsit julkaista tämän tekstin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ja voi apua taas mikä kommenttioksennus tuli.. toiset ei ikinä kirjota näin pitkää blogitekstiä ees.. :D

      Poista
    2. Cua. <3 Miusta oli niin ikävää silloin lukea teidän alkuvaikeuksista, kun itse oli kokenut suurinpiirtein saman eikä sitä toivoisi kelleen muulle. Onneksi teillä homma lähti sujumaan noin upeasti ja sie olet ollut oikea supermutsi jaksamisesi kanssa!

      Imetykseen liittyy ihan valtavasti asenteita. Neljän kuukauteen asti pitäisi ehdottomasti vain täysimettää, mutta sitten pitäisi lätkäistä eteen se peruna ja lapsen (ja äidin) pitäisi vain sitten mukisematta suostua uuteen ruokavalioon. Mie en ole mitenkään erityisen korvikekielteinen, mutta täysimettäessä olisin jättänyt soseiden maistelun lähemmälle puolta vuotta, nyt aloitin ne aika kiireesti (Ellun mahan kestämisen mukaan toki), koska mieluummin tarjosin tytölle perunaa ja porkkanaa kuin valtavaa määrää teollista korviketta, kun likan maha kesti sen ja homma oli tytölle mieluisaa.

      Kiitos kaikesta kannustuksesta, mitä olen matkan varrella siulta saanut. <3

      Poista
  11. Voi Minna! <3 Heti kun mie tämän luin niin olisi ollut pakko päästä kommentoimaan. Mutta puhelimella en viitsinyt alkaa näpyttelemään, enkä konettakaan saanut omittua itselleni niin kauaksi aikaa, että kerkeisin kirjoittaa kunnolla. Kokeillaan nyt..

    Ensinnäkin, sie olet todella ihana, kun kerroit tämän näin rehellisesti. Tämä sinun tekstisi varmasti auttaa monia, sillä et todellakaan ole ainoa tuon asian kanssa taistelija. Minusta tuntuu, että nykypäivänä on enemmän korvikkeen käyttäjiä kuin täysimettäjiä, omassa kaveripiirissä tunnun olevan melkoinen poikkeus kun olen tänne asti saanut imetettyä. Ja että vieläkin jatkuu.

    Niin kuin tässä on nyt moni maininnut, ei se tämä täysimetyskään ole kovin helppoa ollut, mutten silti kyllä valita. Monet kerrat puuhkaisin rintaraivareiden kohdalla, että kohta tämä touhu loppuu, mutta sitten seuraavassa lauseessa jo pohdin, että kyllä mie mieluummin ne raivarit kestän kuin pulloshown. Sie oot kyllä sellainen supermutsi kanssa siellä. Ja kaikki sitä pulloshowta jaksavat ovat kyllä melkoisia sankareita hekin. Välillä aina miettii, että oishan se vaan helppoa, mullekin paljon vapaampaa, kun ei lapsi olisi niin riippuvainen minusta, mutta sitten alkaa miettimään sitä jatkuvaa sterilointia jne.. Nämä on kyllä niin ristiriitaisia nämä äitien imetysajatukset että ei mitään järkeä.. =)

    Mutta hyvinhän sie jaksoit sen alkuajan. Ja siitäkin eteenpäin. Moni olisi jo luovuttanut. Olet varmasti antanut Ellulle kaiken sen, mitä hän tarvitsee, ja äiti on silti tärkeä vaikka pullosta söisikin. Ymmärrän kyllä, että ajatukset ovat varmasti olleet solmussa noina aikoina, eli jotain hyötyä niistä hormooneista on. Pysyitpähän kuitenkin täysjärkisenä etkä väsähtänyt. Ah, mammahormoonit <3

    Seuraavan kanssa osaa ehkä olla stressaamatta niin paljoa kuin ensimmäisen kanssa. Kaikessa asiassa. Meitä äitejä taitaa kyllä olla joka lähtöön, kuten Cua tuossa jo mainitsikin. On niitä, jotka eivät pysty imettämään ja tuntevat asiasta suurta syyllisyyttä. Sitten on niitä, jotka pystyisivät, mutta antavat silti pullosta. Ja sitten meitä, jotka imettävät, mutta saavat sitten tietyn ajan jälkeen kuulla siitä muilta, että voisitko jo lopettaa. Ulkopuolisten paine on kyllä jotain kamalaa. Monesti saan kuulla, että ai vieläkö sinä imetät. Ja lapsi on kuitenkin vasta 7kk. Tietysti sormiruokailevan lapsen kanssa imetys on vielä läsnä aika pitkään, mutten mie sitä varmaan muutenkaan lopettaisi ihan heti. Tai no vuoden jälkeen alan kyllä sitten jo harkitsemaan lopettamista..

    Hoih. Tämä on kyllä melkoisen puhuttava aihe, ja todellakin ihana kun avauduit aiheesta! Kukaan meistä sinun lukijoista ei kyllä varmasti sinua syyllistä (tai ei ainakaan tämän vuodatuksen jälkeen, heh) ja jos joku niin joskus tekee niin pööööööhh. Kieltä näytän (ja saatan vaikka vilauttaa vähän keskisormeakin,heh).

    Ja nyt muuten tuli mieleen ne alkuajat sairaalassa, kun minkäänlaista tukea ei saanut imetyksen aloittamiseen. Lapsi vaan kärrättiin minulle viereen siinä sängyssä ja vaan sanottiin, että siinä sinulle lapsesi ole hyvä. Ja pullohan sillä meni heti synnytyksen jälkeen suuhun, eli saan kyllä ilmeisesti olla todella onnellinen, että se maito sitten loppujen lopuksi nousi. Vierihoidosta heti alussa kun ei ollut tietoakaan. Kummallisesti näitä asioita alkaa vasta nyt muistamaan, onko ne mammahormoonit tosiaankin pistäneet unohtamaan kaikki asiat silloin? Elävästi muistuu taas mieleen se synnytyskipukin. Hrrr..

    Mutta vielä <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tää oli miulta kyllä kunnon puolusteluvuodatus, mutta oisin puoli vuotta sitten antanut aika paljon, jos oisin saanut lukea tällaisen joltain toiselta.

      Ei tää äitiys ole helppoa. Vaikka kuinka luulisit olevasi varma omista tekemisistäsi, niin väistämättä niitä ulkopuolisten kommentteja jää usein miettimään. Ja lasten hoito ja kasvatus ovat asia, josta jokaisella on mielipide, ja jokainen kokee olevansa täysin oikeutettu kertomaan sen myös eteenpäin.... Eli tsemppejä meille!


      Ja Oo, ennenkaikkea: KIITOS.

      Poista
  12. Olet kyllä ollut uskomattoman sitkeä imetyksen kanssa, saat olla ylpeä itsestäsi ♥ Oli hienoa kun kerroit asiasta niin avoimesti ja itkuhan tässä meinasi tulla. Kirjoitit asiasta todella hienosti.

    Meillä imetys epäonnistui täysin toisen lapsemme kanssa. Ensimmäisen kuukauden ajan yritin, maito suihkusi ja vauva ei vain suostunut syömään. Raivosi vain tissillä. Minä itkin sohvalla vauva sylissä ja tissit ruvella, kun vauva imi aina hetken ja sitten nirhaisi tissin päitä ikenillään. Kun vauva oli kuukauden minä...luovutin..en jaksanut enää ja pullon kaivettua huokaisin ja olo oli helpottunut. Olin hieman maassa sillä imetys esikoisen kanssa onnistui hyvin, mutta toisen kanssa epäonnistui täysin.
    No syykin selvisi (tytön ollessa 5kk vanha) siihen miksi tyttö raivosi rinnalla. Tytöllä oli liian kireä kielijänne, joka esti kunnon imuotteen saamisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliko helpottavaa, kun imetyksen epäonnistumiselle löytyi selkeä syy? Mie kuvittelen, että se olisi, mutta voin tietysti olla väärässäkin. Miua niin inhotti kun Ellu oli oikein yhteistyökykyinen ja hommasta jyvällä, miun kroppa ei sitten taas ollutkaan. :P

      Kiitos. <3

      Poista
    2. Kyllähän se tieto helpotti. Ja kolmannen kohdalla kieli tarkastettiin jo sairaalassa ja todettiin myöskin kireäksi. Se operoitiinkin jo ajoissa joten imetys pääsi sitten käyntiin.

      Poista
  13. Ihana teksti, kiitoksia siitä <3
    Terveisin imetyksen kanssa kamppaileva

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!