torstai 27. maaliskuuta 2014

Luonnotonta kotiarkea

Joskus on sellainen Blaah -päivä. Mitä ihmettä tänään tehtäisiin? Lapsi on kaikkea muuta kuin aurinkoinen, äitiä väsyttää ja kyllästyttää, sovittua ohjelmaa ei ole ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Huokaisin itsekseni, että elämä on sellaista, millaiseksi sen tekee ja puin Ellulle ulkovaatteet päälle. Lähdimme etsimään pientä piristystä lähirannalla olevasta leikkipuistosta - aiemmin ei olla tuolla käytykään, kun tyttö ei ole vielä kauheasi puuhaillut ulkona, mutta tuo on kyllä mukava puisto.

"Mie menen liukumäkeen! Tästä mie menen!"

Ellu on vähän hankalassa iässä: tyttö nauttii siitä, kun pääsee eri paikkoihin puljaamaan, mutta ei sitten kuitenkaan oikein osaa tehdä mitään. Rumasti sanottu ehkä, mutta kun ei osata kävellä, kiipeillä eikä hyppiä, on leikkipuistoissa ja Hoplopeissa tarjolla aika lailla samanlaiset huvitukset kuin kotonakin: istutaan keinussa, kontataan maassa, kuunnellaan kun koira haukkuu ja ehkä lasketaan äidin sylissä liukumäkeä. Eniten Ellu saisi hommasta irti, kun seurana olisi toisia lapsia, mutta se ei aina ole mahdollista.

Toisaalta, tyttö todella nauttii siitä, että saa katsella, kuunnella ja konttailla. Eikä meillä kotipihalla ole liukumäkeä, leikkipuistossa on, voi jee! Ja äitiä piristää jo ulos lähteminen, auringonpaiste, liikunta ja iloinen tyttö, joka on tullut itsepäisyydessään selkeästi isäänsä eikä todellakaan halua käyttää liukumäen portaita, kun suorempikin reitti on olemassa.



Juolahti muuten tuossa mieleeni joskus syksyllä lukemani artikkeli siitä, että on evolutiivisesti ihan ymmärrettävää, että kotiin jäävä vanhempi voi ahdistua. Lapsen kanssa kotiin jääminen ja se, että lapsesta tulee maailman napa, on evolutiivisesti katsoen luonnotonta. Ihan ymmärrettävää, miusta: ennen asuttiin maalaisyhteisöissä, jolloin kotona oli muitakin aikuisia (jotka toimivalla lastenvaihtena mahdollistivat vanhemmille myös muiden töiden tekemisen kuin lastenhoidon). Ja kun historian pimeydessä asuttiin luolissa, ei eletty vain oman perheen kesken vaan paikalla oli aina muutakin porukkaa. En sano, eikä artikkelissakaan sanota, että vanhempi tekisi väärin jäädessään hoitamaan lastaan kotiin: eihän se niin ole, mutta omat ja toisten välillä turhautuneet tuntemukset ovat tuon valossa ihan luonnollisia ja ok. Ymmärrän kyllä ihan hyvin, miksi toisista tuntuu ahdistavalta pelkkä ajatus siitä, että oman, rakkaan lapsen kanssa pitäisi olla kotona pitempään kuin yhdeksän kuukautta tai vuoden.

Hampaatkin vilkkuu

Geeniperimä ja luolamiesaikoina kehittyneet aivot voivat olla vastuksena taaperoarjesta nauttimiselle, mutta ainakin vielä koen saavani tästä paljon enemmän kuin antavani. Miulla ei toistaiseksi ole ollut Ellun kanssa kotona tylsää tai ahdistavaa, koska keksin meille vaihtelevaa tekemistä: kuunnellaan musiikkia, maalataan sormiväreillä, piirretään liiduilla, ulkoillaan etupihalla, takapihalla ja puistossa, vaunu- ja manducalenkkeillään, ajellaan bussilla välillä vähän toisiin maisemiin, tavataan kavereita, käydään muskarissa ja avoimessa päiväkodissa. Ja sitten tietysti myös ollaan vaan, tai puuhaillaan molemmat hetki omiamme.

Meidän päivät eivät ole täynnä sovittua ohjelmaa, mutta aina välillä miulle (ja kyllä miusta tuntuu, että meille molemmille) tarvitaan järjestettyä aktiviteettia. Ja muiden ihmisten, kuin toistemme ja miehen, seuraa.


Mites teillä muilla, nykyisillä tai entisillä kotiäideillä? Ahdistaako ikinä? Tai lapsettomia, ahdistaako jo pelkkä ajatuskin?

Olisi myös kiva kuulla, mitä puuhailette perusarjenpyörityksen lisäksi lastenne kanssa! :)

15 kommenttia:

  1. Toki ahdistaa, molempia;)

    Ei mutta tosissaan, olen huomannut, että meidän neiti viihtyy paljon paremmin jos ollaan liikenteessä. On kivaa katsella vieraita ihmisiä, ohi ajavia autoja ja vastaantulevia lapsia. Toki kotiarjellakin on tärkeä osansa päivittäin, mutta joskus meille molemmille tekee enemmän kuin hyvää lähteä liikenteeseen. Toisaalta en jaksaisi hillua päivittäin jossain, joskus on kiva myös rötvätä kotimaisemissa. Mutta muutaman kerran viikossa vähintään on lähdettävä ihmisten ilmoille ja aktiviteettien pariin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miusta tuntuu, että Ellua ahdistaa jopa enemmän kuin miua, jos menee pari päivää putkeen "ihan vain kotoillessa". Varmaan samaa kuin teilläkin, halutaan niin kovasti nähdä maailmaa ja oppia uutta.

      Ja ihan totta, kotona on kyllä parasta!

      Poista
  2. Nyt kun poitsu on ollu kipeenä ja ollaan oltu vaa kotona niin kyllä vähä ahdistaa :D mut onneks näit kotipäivii on harvoin :) kumpiki tykätään jos päiväs on jotai ohjelmaa ulkona tai joku tulee kylään tai me kyläillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, nuo sairastelut... Potilas on kärttyinen, itse on väsynyt ja kärttyinen, mutta ei voi mennä minneen tai pyytää ketään käymään, huoh!

      Poista
  3. Joskus ahdistaa, joten jotain tekemistä koitamme päiviin useimmiten keksiä, ulkoilua vähintään. Toisaalta on tärkeää ja mukavaa välillä viettää päivää ihan vain rauhassa kotona. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin, välillä aktiviteetteja ja välillä sitä kotona oleilua. :)

      Poista
  4. Mulla oli just eilen tuollanen seinät kaatuu päälle päivä. Olin suunnitellu, että lähdettäs käymään vaukerhossa / pitemmällä kävelyreissulla. Lilianille sattu sitten mega kiukkunen päivä ja ei päästä kotoota mihinkään kun vaunuissakin raivottiin :/ Siinä vaiheessa kyllä ahdisti :D Onneksi tänään sitten tänään Lilian oli oikeen hyvällä tuulella ja oltiin liikenteessä melkeen koko päivä.

    Me käydään kans muskarissa ja sitten vauvajumpassa. Muuten vaan oleillaan kotona, kahvitellaan, ulkoillaan jne. Harmi vaan kun ei paljon oo tuota kahvittelu seuraa, kun kukaan kaveri ei oo vielä saanut perheenlisäystä aikaseksi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eniten ärsyttävät tosiaan juuri nuo hetket, kun pitäisi olla jotain ohjelmaa, mutta syystä X ei sitten olekaan.

      Mie olen "parhaassa lapsentekoiässä", mutta samanikäiset ystävät ovat päättäneet, että eivät ole vielä. :D Onneksi edes yksi vanha tuttu on "lapsekas" ja uusia kavereita on löytynyt arkipäiviä piristämään. :)

      Poista
  5. Kyllähän tuollainen tunne, että seinät kaatuu päälle, tulee toisinaan. Onneksi kuitenkin suht harvoin. Meillä on jonkin matkan päässä puisto, mutta siellä ei olla käyty enää aikoihin. Puiston lähellä kun on suht levoton kerrostaloalue. Puiston puukotetut liukumäet eivät tuo hirveän turvallista kuvaa puistosta. Onneksi keskustassa on ylläpidetympiä puistoja, joissa käymme koko perheen kesken silloin tällöin. Viime kesänä keskustaan muuten tehtiin senioripuisto, joka sekin oli Pikku-E:lle elämys ja erittäin viihdyttävä paikka :)

    Päivät koostuu sisällä ja ulkona leikkimisestä. Välillä poika leikkii sisällä itsekseenkin, mutta pääasiassa haluaa vielä leikkiseuraa. Toisina päivinä piirrellään, toisina taas muovaillaan muovailuvahoilla. Myös ihan kotiaskareet kuten tiskaus, tiskikoneen tyhjennys, pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys ja leipominen ovat pojan mieleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sisällä itsekseen leikkimisellä tarkoitan tietysti, että olen itsekkin tuolloin sisällä :D

      Poista
    2. Pikku-E:n kanssa ei varmaan enää tarvitse tekemistä tekemällä keksiä, kun poika on jo niin iso ja osaa monenlaista. Taaperon kanssa on vähän hankalampaa, voidaanhan me toki tyhjentää tiskikonetta yhdessä, mutta noooh, jokainen tietää, millaista se sitten on. :D

      Poista
  6. Minua myös ahdistaa, mutta keksinkin kaikenlaista tekemistä meille. Tässä pohdiskelinkin, että enpä ole ollut varmaan koskaan näin kiireinen, mitä nyt äitiyslomalla. :D Mutta varsinkin kun asutaan täällä maalla eikä hirveästi ihmisiä nähdä, ja työssäni kuitenkin olen tottunut olemaan ihmisten kanssa koko ajan. Joten mielestäni ihan ymmärrettävää, että sitä tekemistä sitten haalii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, miekin olen kuullut teorian, että mikään ei ole niin kiireinen kuin kotiäiti tai eläkeläinen! Sopii omallekin kohdalle aina ajoittain.

      Meillä täällä onneksi näkee ihmisiä, jos ei muuta, niin voi keskustella säästä leikkipuistossa.

      Poista
  7. Loistava kirjoitus! Kyllä ahdistaa! Alkuun tunsin syyllisyyttä silloin kun ahdisti ja ajattelin että ei saisi ahdistaa vaan pitäisi pystyä nauttimaan joka hetkestä. Nykyään pyrin myös suunnittelemaan enemmän erilaista tekemistä jotta ahdistus ei niin usein yllättäisi ja kun yllättää niin olen itselleni armollinen. Olen täysin samaa mieltä että yksin lapsen kanssa kyhjöttäminen on täysin luonnotonta. Nautin kun ympärillä on isovanhempia ja muita ihmisiä, harmi kun toiset isovanhemmat asuvat ulkomailla ja toiset n. 3 tunnin matkan päässä. On myös surullista kuinka on niin suuri kynnys esim samassa pihapiirissä olevien kotiäitien olla kontaktissa toisiinsa. Enemmän tarvittaisi yhteisöllisyyttä. Ihana kun tulee kesä ja ulkoilu helpottuu. Ja aurinko antaa energiaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on samanlaista, isovanhemmat asuvat aika kaukana. Ja mie en oikein "jaksa" olla tekemisissä jonkun lapsellisen kanssa vain sen takia, että meillä on samanikäiset lapset ja ollaan päivisin kotona: haluan, että miulla ihan oikeasti on jotain yhteistäkin sen äidin kanssa.

      Ja välillä saa ahdistaa! Vaikka tämä onkin ihana ja upea vaihe elämässä, niin tässäkin on tietysti ne kehnommat puolensa. Onneksi arkeen voi itse vaikuttaa aika paljon pakkaamalla lapsen autoon ja vaunuihin ja lähtemällä johonkin, vaikka edes kävelylle naapurustoon. :)

      Poista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!