tiistai 22. huhtikuuta 2014

Äidiksi vuoteen 1987?

Vanhemmuus on aika erilaista nyt kuin vuonna 1987. Ellu, kuten minäkin, olemme syntyneet lapsettomien perheiden esikoisiksi hiukan keskimääräistä nuoremmille vanhemmille, mikä voi olla sekä onni että epäonni.

Miun syntyessäni vanhempani olivat olleet naimisissa useamman vuoden ja rakentaneet omakotitalon. Mekin ehdittiin miehen kanssa olla naimisissa kolme ja puoli vuotta, mutta taloista täällä vain haaveillaan. Vanhempani olivatkin kyllä painuneet töihin heti täysi-ikäistyttään ja saaneet vakituiset työpaikat, me miehen kanssa ollaan opiskeltu ja opiskeltu. Miulla on vakituinen paikka, miehen työ on enemmänkin projektiluonteista: vuonna 1987 sellaista ei olisi ymmärtänyt oikein kukaan.


Miun syntyessä koko kylä ryntäsi rotinoille ja sain lahjaksi paljon neuvostoliitossa valmistettuja potkuhousuja ja muita vaatekappaleita. Ellu sai rotinalahjakseen leluja ja kirjoja, ja vain muutaman vaatekappaleen. Ristiäislahjaksi mie sain kummilusikoita, -kehyksiä ja muuta muistotavaraa, Ellu sai helmet, korurasian ja vaatteita.

1980-luvulla isyyslomia ei ollut, vaan töissä oli oltava, jos vuosilomia ei ollut kertynyt sopivasti. Meillä mies isyyslomaili yhteensä kuukauden, ja siihen vielä vuosilomat päälle. Siinäkin ajassa ehtii arjessa olla mukana ihan hyvin. 


Äiti hoiti miua kotona ja välillä kyläilimme tuttavilla, joilla oli suht samanikäisiä lapsia. Harrastin varmaan traktoreiden bongailua ja vaunuissa istumista, mutta ei silloin ollut mitään vauvaharrastuksia. Ellun kanssa kävimme muskarissa ja avoimessa päiväkodissa viikottain, ja kaupungissa asuvina kyläilemme ja saamme vieraita ainakin kerran viikossa. Sukulaiset olivat miun vauvavuotena lähempänä, toiset isovanhemmat kolmensadan metrin ja toiset n. kolmenkymmenen kilometrin päässä. Ellun pappa asuu meistä viidenkymmenen kilometrin päässä, mummi melkein kolmensadan, mamma ja pappa siinä välillä.

Nykyään kotiäiti voi viettää lapsen päiväunihetkiä tekstailemalla töissä oleville kavereilleen, surffaamalla netissä tai vaikka katsomalla telkkaria. Miun syntyessä 1987 televisiossa oli kolme kanavaa eikä ohjelmaa todellakaan tullut koko päivää, ja kaverille soittaminen vaati sitä, että kaveri sattui olemaan kotona puhelimensa ääressä. Hiukan erilaista siis.

Samanlainen hymy?

Vuonna 1987 vauvanvaatteet ostettiin uutena, usein Anttilasta tai mitä kokoa kyläkaupan vaatenurkkauksessa nyt sattui olemaan. Serkusten vaatteita vaihdeltiin ja ehkä ostettiinkin, mutta tutuille ei niin vain mainostettu, että "meillä olisi hyvä talvihaalari, haluatko ostaa teille ensi vuodeksi?". Kirpputoreja ainakin tänne meillepäin tuli vasta 1990-luvun ihan lopulla. Eikä ollut manducoita sun muita, vaan syli, lattia tai sitteri. 1990-luvulla tulivat "vauvanroikottimet" eli kantoreput. Hyppykiikussa pompittiin eikä pelätty varvistamista.

Elämä oli muutenkin yksinkertaisempaa: turvakaukalon sai lainata neuvolasta, pinnasängyn ei tarvinnut sopia muuhun sisustukseen, ei ollut itkuhälyttimiä. Mikroja ei ollut läheskään joka kodissa.

Kertakäyttövaipat olivat vuonna 1987 uusinta uutta. Ilmeisesti aika suosittua oli harsoliinailla ensikuukaudet ja siirtyä sitten kertakäyttövaippoihin. Ellun isovanhemmat ovat siis hiukan hämmästyneitä, kun tyttö saa harsoliinan ja villahousut edelleen, vaikka kaupat olisivat täynnä 80-lukua parempia kertakäyttövaippoja.

1987 vauvanhoito-ohjeet kuultiin neuvolasta tai luettiin oppaista. Omien äitien hoito-ohjeet olivat vanhanaikaisia, mieluummin luotettiin neuvolan tietoon. Nykyään neuvolat on ajettu niin ahtaalle ainakin täällä meillä, ettei meidän terveydenhoitajamme voi mitenkään muistaa meitä, ja puhelinaikana ei edes aina pääse läpi, vaikka haluaisi jotain kysyäkin. Google kertoo, tai sitten mummi. 


1987 lapsille syötettiin ensimmäiseksi ruuaksi perunasosetta kolmi-nelikuisena, ja iltaisin alettiin tarjota vellipulloa vieläkin aiemmin. Nykyisin suositellaan täysimetystä puolivuotiaaksi. Miun soseherkkuja olivat peruna, porkkana ja maksa: Ellulle ei ensimmäisenä vuonna saanut maksaa näyttääkään, ja tyttö piti yli kaiken bataattisoseesta ja myöhemmin couscouksesta. 

1980 -luvulla pienemmissä kunnissa päivähoito järjestyi yleensä perhepäivähoitona. Mie olin vuoden ja kaksi kuukautta kun aloitin perhepäivähoitajalla äitini työmatkan varrella. Siellä seuranani olivat melkein samanikäinen poika ja vanhempi tyttö. Ellun päivähoitoura puolestaan tullee alkamaan kuusiryhmäisessä päiväkodissa, jossa hän saa kerralla kolme hoitajaa ja 11 pientä, parasta ystävää. Jos siis käy sellainen lykky, että saamme tytölle paikan tuosta lähipäiväkodista: täällä päivähoidossa on ruuhkaa ja voi olla, että kuljetan Ellua useamman päiväkodin ohi ennen kuin pääsemme sinne, mistä meidän paikkamme on osoitettu.

Mie kävin kouluni kahden opettajan kyläkoulussa. Ellun tulevaa koulua en uskalla vielä edes ajatella. 


Vaatteet ja lelut olivat 1980-luvulla sukupuolineutraalempeja kuin nykyään: miunkin lapsuudenkuvissa vaatteitta näkyy paljon ruskeaa ja vaaleansinistä.Omistin myös polkumopon, vihreän polkupyörän, oranssin veneen ja paljon pikkuautoja, nukkekodin ja barbien lisäksi. Lastenvaatteilla ei ollut niin isoa arvoa kuin nykyään: ne olivat vaatteita, ja oli mukavaa, jos niissä oli jokin kiva kuva tai jos yläosa ja alaosa olivat samaa sarjaa, mutta mahtoikohan kukaan tietää lasten sisävaatteista yhden yhtä merkkiä?

1988 ensimmäisillä syntymäpäivilläni tarjottiin kermakakkua, pullaa, pipareita, juustosarvia ja voileipiä, ja niin tarjottiin kaikilla kavereidenkin synttäreillä. 2014 Ellun synttäreillä tarjottiin prinsessakakkua, feta-pestorullia, persikkasuukkoja ja ruisnappeja tuorejuustolla. Kummillakin synttäreillä kakussa kuitenkin paloi yksi, hieno kynttilä, päivänsankari sai maistaa pienen palan kakkua, vieraina oli kummeja ja sukulaisia ja lahjaksi tuli pääasiassa leluja.


Paluu äidiksi 1980-luvulle voisi olla ihan mielenkiintoinen. Elämä oli huolettomampaa, koska monesti vaihtoehtojakin oli vähemmän. Media ei luonut samanlaisia paineita vanhempiin (kuluttajina) kuin nykyään, mutta toisaalta rajoitteita saattoivat luoda sukulaiset, kun viisi edellistä sukupolvea toimineet elämäntavat ja lastenhoitovinkit eivät enää kelvanneetkaan. Nykyään kaikilla on jo ymmärrystä siitä, että asiat voi tehdä monella eri tavalla ja silti ne ovat oikein.

Näin 2000-luvun menoon tottuneesta vuosi 1987 tuntuu toki kotoisalta ja rauhalliselta, myös vähän tylsältä. Kökkisimmekö me kaiket päivät kotona, ja keittelisimme perunoita? Mitä jos ainoita harratusmahdollisuuksia oikeasti olisivat vaunukävelyt ja kansalaisopiston jumppa ja joululahjaksi tilattaisiin lapsille ja kummilapsille sitä samaa, mitä kaikki muutkin Anttilan kuvastosta tilasivat?

Informaatioähkystä ja Osta, osta -kulttuurista huolimatta on ehkä ihan kiva olla äiti vuonna 2014. Miulla on sentään kuivausrumpu. Ja se mikro.

12 kommenttia:

  1. Tää oli mielenkiintoista luettavaa! Minäkin aina välillä mietin, millaista oli silloin kun oma äitini on saanut minut, eli esikoisensa 80-luvun lopulla. Omakotitalo rakennettiin tuiki tuntemattomalle tuppukylälle ja isä oli suurimman osan ajasta työmatkoilla. Ensimmäinen vuosi oli kuulemma yksinäinen - ei tuttuja uudella paikkakunnalla, ei äitikavereita, ainoastaan sukulaiset ja nekin vähän kauempana. Mä aloitin hoidon jo vähän alle 1-vuotiaana, koska äidillä oli kova tarve päästä töihin ja tutustumaan muihin, aikuisiin ihmisiin - ymmärrän sen täysin.

    Hauska yksityiskohta kuitenkin, että mua on kannettu vauvana repussa (ja nyt mä kannan omia lapsiani, liinaillen tosin). Sen aikainen rintareppu saattoi olla ostettu Ruotsista, äiti ei enää muistanut tarkkaan. Kuitenkin jo ennen 90-luvun vaihdetta, eli ilmeisesti joitain kantovälineitä oli markkinoilla jo silloin (?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ymmärrettävää, että äidilläsi oli kova palo töihin. Miulla miut ajoi hoitoon sen ajan lastenhoidontukijärjestelmä: jos ei käynyt lasten välissä töissä, ei saanut äitiysrahaa vaan vain jonkin surkean pienen tuen. Miulla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko niin jäin sitten kotiin siskon syntymän jälkeen kolmeksi vuodeksi.

      Niitä kantoreppuja muuten varmaan tosiaan oli, tai siis niitä roikottimia. Muistelen jossain 1980-luvun vauvalehdessä nähneeni, mutta eivät tainneet kuulua ihan peruskodin valikoimiin. Siun äiti on ollut edistyksellinen!

      Poista
  2. Tää oli hyvä postaus. :)
    Ihania kuvia ja kyllä teissä yhdennäköisyyttä on. :)

    VastaaPoista
  3. Voi että olipa ihanaa luettavaa :) Onhan näissä molemmissa aikakausissa puolensa, mutta kyllä minunkin mielestä se mikro on aika jees :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tommonen tietty rentous tosin olisi aika kiva, elellä ilman niitä yhteiskuntapaineita, mutta sitten taas isyyslomatkin on aika jees. Voi, tämä olikin kovin ajatuksia herättelevää. Heh :D

      Poista
    2. Puolensa ilmeisesti jokaisessa ajassa! Mikrosta miekään en hevillä luopuisi, huih!

      Poista
  4. Meidän mama jaksaa aina kertoa kuinka piti Ruotsista asti hakea nättejä tyttöjen vaatteita, kun Suomessa myytiin vain ankeita värejä:D Sieltä se raahasi kassi kaupalla HM:n vaatteita mulle...vähän on tosiaan muuttunut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana. :D Äiti teetätti meille naapurin ompelijalla muutamat juhla- ja kesämekot, kun valikoima oli tosiaan aika onneton.

      Poista
  5. Ihana ja nostalginen muistoja tuova kirjoitus. <3
    Minä kyllä haluaisin elää edelleen 80-luvulla. Ihmiset kävivät silloin enemmän kylässä eivätkä roikkuneet tietokoneella tai puhelimessa. Inhottaa nykyajassa se kun pitäisi olla koko ajan tavoitettavissa.

    Vuonna 1988 minä täytin seitsemän ja sain lahjaksi hartaasti toivomani hula hula-renkaan. Siinä oli valkeat ja vaaleanvihreät raidat. Tottakai sain muutakin, mutta tuo jäi parhaiten mieleen ja seitsemän vuotiaana aloin tykkäämään vihreästä väristä enemmän kuin vaaleanpunaisesta. :) Se vihreys onkin jatkunut näihin päiviin asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekin kaipaisin sitä, että puhelimen ääressä ei tarvitse olla koko ajan, eikä se hermostuta ketään.

      Oi, hulahulavanne! Meilläkin oli, mutta mie en ikinä oppinut pyörittämään sitä!

      Poista
  6. Vau, tämä oli mahtava postaus! Itsehän olen jo mennyt kouluun vuonna 1986, mutta jotenkin tutulta nuo kuvat silti näyttävät. Eikä ollut epiduraalia ja ultrakuvauksia kuulema seitkytluvun lopulla, joten vähän erilaista on meininki ollut. Aviomiehelle juotettiin appelsiinimehua parikuisesta alkaen. :)

    Molemmissa ajoissa on ehdottomasti puolensa mutta vaikea on kuvitella että joutuisi 80-luvulle hyppäämään. Joten kyllä mäkin tämän ajan valitsisin, jos semmoiseen tilanteeseen joutuisin.

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!