tiistai 29. huhtikuuta 2014

Ero ahdistaa

Vauva- ja taaperoaika tuo kaikenlaisia haasteita: välillä ei nukuta, välillä tehdään hampaita, ruokakaan ei maistu aina, mahaankin koskee ja joskus ollaan virallisesti kipeänä. Pitää kiipeillä ja sitten koskee, opetella kävelemään ja taas koskee, ja tyhjentää perheen kaikki maallinen omaisuus pois kaapeista ja laatikoista - silloinkin koskee, ainakin äitiä korvien väliin.



Tällä hetkellä meillä on vaiheista ikävyydessään oksennustaudin ja univaikeuksien jälkeen seuraava, eroahdistus. Ellu haluaisi roikkua miussa apinapoikamaisesti ihan koko ajan. Joskus harvoin tyttö lähtee tutkimaan leluaan, aloittaakseen noin minuutin jälkeen surkean karjunnan, kun ei olekaan äidin sylissä. Huoh. Onhan näitä kausia nähty, mutta tämä on ehdottomasti voimakkain.

Eroahdistus ja vierastaminen ovat tietysti täysin luonnollisia ja lapsen kehitykseen kuuluvia asioita. Lapsi on oppinut erottamaan omat turvalliset hoitajansa muista ihmisistä ja käsittelee mielessään esineiden ja ihmisten pysyvyyttä: onko äiti vielä olemassa, kun en näe häntä? Jos nyt menen pois äidin sylistä, pääsenkö enää ikinä takaisin? Vaikka välillä edes toisella kädellään haluaisi (ja pitäisi) tehdä muutakin kuin pidellä tyttöä, yritän muistuttaa itseäni, että tämä on kehityksen kannalta tarpeellista, tämä menee ohi. Joskus aiemmin yritin ajatella äitiäitiÄITI-vaihetta elävää Ellua vastarakastuneena: kun on oikein rakastunut, niin eihän sitä haluaisi muuta kuin olla rakkaansa kanssa ja tehdä kaiken, ihan kaiken yhdessä.



Ja kai tästä pitäisi nauttia. Kun täysimetys ei onnistunut, mietin pienessä hormoninhuuruisessa päässäni, syntyykö meille Ellun kanssa kunnollista, turvallista kiintymyssuhdetta koskaan, vai onko koko homma pilalla: kehityspsykologiaa jonkin verran lukeneena ja kovin univelkaisena maalailin itselleni kauhukuvia siitä, kuinka tyttö ei pysty muodostamaan miuhun turvallista kiintymyssuhdetta eikä sitten koskaan luo sitä kehenkään muuhunkaan. Ja sitten se ahdistuu eikä saa kavereita eikä osaa tehdä ryhmätöitä ja viettää elämänsä yksin ja onnettomana. Sillä ei ole edes kissaa seurana, koska kissakin karkaa naapuriin mukavamman seuran perässä.

Kaikkea sitä onkin pelännyt, mietin kovin kosteiden taaperosuukkojen ja ihastuneiden Aaaa, aaa -halausten välissä. En ole melkein yhdeksään vuoteen ollut kenestäkään näin ihana ja hyvää seuraa, joten pitää nyt sitten nauttia tästä. Helppo se on nyt sanoa, kun Ellu on nukkumassa ja miulla on käytettävissä kaksi kättä. Ja ehkä tämä tästä, eroahdistus helpottaa taas aikanaan.... sitten voidaan vaikka tehdä lisää hampata. Tai saadaan ainakin rokotteet, jos ei muuta.



Luitteko muuten Hesarista, että lapsen neljä ensimmäistä vuotta ovat perheelle ne haastavimmat? En nyt oikein tiedä, mitäisikö tämä ottaa kannustuksena vai ei. :D


7 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinne! ♥

    Meillä nyt samaa ilmassa. Pari viikkoa on vain niristy ja roikuttu äidin sylissä apinan lailla. Asiaa pahentaa vielä se että neiti tuntuu olevan vanhempiensa kaltainen jääräpää (asiat pitäisi tehdä miten neiti haluaa tai kaikki saa kuulla siitä kun asiat ei mennykkään niin kuin piti), joka lisäksi tekee hampaita ja on vielä flunssassakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä, ja samaa teille!

      Kyllä tuo lapsena ilo on ilmeisen hankalaa, aina on jotain kärsittävää. :P

      Poista
  2. Tsemppiä! Helppohan se on sanoa, että siitä pitäisi nauttia, mutta kyllähän se vaan vaikeuttaa asioiden tekemistä melkoisesti. Mutta tuskin kestää ihan hirveän pitkään kuitenkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miusta vaikuttaa, että homma voisi olla taas helpottamassa... Pitänee koputtaa puuta.

      Poista
  3. Puhut kyllä niin asiaa! :) Ja meillä on ilmassa ihan samaa, mutta ei ihan noin vakavana versiona, mutta pahoin pelkään (tai siis innolla odotan) että sieltä se on tulossa. Itse olen pohtinut ihan samanlaisia asioita. Varsinkin kun tietää missä kaikessa voi mennä vikaan vanhempana, alkaa pelätäkin kaikkea. Tieto lisää tuskaa vai miten se oli? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei ole aiemmin ollut tällaista, monella tutulla sen sijaan on ahdistua alkanut jo kauan ennen ekoja synttäreitä. Huoh. Ehkä se tästä taas kohta!

      Poista
  4. Heippa! Meillä juuri tämä alkaa helpottaa (koputan puuta). Meinasi jo usko loppua, alkoi 11kk vanhana ja kesti 2kk!! Alussa pystyinkin nauttimaan tästä mutta täytyy myöntää että välillä tunteet kävivät myös hermostumisen ja itkun rajamailla. Kaksi kuukautta kiikutin poikaa sylissä tai istuin lattialla ja hän istui sylissäni ja leikki leluillaan. Muutamana viikkona ei isikään kelvannut. Pissalla ollessakin yritti kiivetä itkien syliin. Sitten viikko sitten yhtäkkiä yksi aamu hän pyrki itse sylistä pois ja leikki kaksi tuntia omilla leluillaan ja käveli ympäri asuntoa tuesta kiinni pitäen. En uskaltanut edes aamupuurolle ottaa kun olin niin ihmeissäni :) haha! Mutta juu, on nämä kyllä aika kuormittavia nämä vaiheet joten en voi kun toivottaa jaksamista!! Onko muuten teillä vaikuttanut tuo uniin? Meillä muuttui samalla katkonaiseksi itkeskelyksi yöt ja aamuyöstä piti päästä aina äidin viereen. Poika ei ole siis ikinä ennen halunnut nukkua vieressä. Ihana kun kirjoitit aiheesta, minulle tuli silloin tosi puskista että kuinka raju vaihe tuo oli. Tsemppiä!

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!