keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Vuosi sitten toukokuussa

Katselin koneen arkistoista vuoden takaisia valokuvia: pikkiriikkinen, kolmikiloinen Ellu, jolla ei kuukauden alussa vielä edes ollut virallista nimeä. Vauvantuoksua, katkonaisia öitä, tyttö, joka ei vielä ihan hymyillyt eikä kääntynyt, mutta tiesi kyllä, kun oli tyytymätön ja ilmoitti siitä kovaäänisesti. Pääosin tyytyväinen lapsi, mutta nukkumaan käyminen ei päivisin tai iltaisin ollut mitään herkkua. Kun höyhensaarille sitten lopulta päästiin, siellä myös pysyttiin hyvin - luojan kiitos.


Ellu nukkui meidän huoneessa, äitiyspakkauksen laatikossa, söi rintaa ja korviketta ja lutkutti nukkuessaan tuttia. Ääntely oli öhinää eikä esineisiin osattu tarttua. Nyt tyttäreni on nukkunut yli puolet elämästään (!!) omassa huoneessaan, syö ja juo samaa kuin me aikuisetkin eikä ole käyttänyt tuttia koko sinä aikana, kun on koisinut omassa huoneessaan. Juttua riittää pienehkön päiväkotiryhmällisen verran, ja siinä juttelun lomassa voi vaikka rakentaa kahdeksan palikan korkuisen tornin, hakata hakkaa tai pukea vauvanukelle tossuja jalkaan. Ja kaikki tämä on opittu vuodessa.

Vuosi sitten meillä oli, paitsi pahvilaatikko sänkymme vieressä, myös sitteri, lelukaari ja leikkimatto. Ja kasa pehmoisia ja värikkäitä vauvanleluja, jotka ovat olleet uusilla omistajillaan tai vauvalaatikon jemmassa jo kuukausia.


Ja puklurätti! Muistan hämmennykseni joskus syksyllä kun tajusin, etten enää tiedä, missä puklurätti milloinkin on. Toukokuussa 2013 ainakin yksi rätti oli aina käsivarren mitan päässä, koska sitä todellakin tarvittiin.


Ja tarvittiin myös manducaa. Koska päiväunille nukahtaminen oli melkein aina hiivatin suuri pieni kriisi, aloin aika pian kanniskella Ellua manducassa iltapäivisin, että sain kotihommia tehdyksi.  Ja kyllähän siinä ulkoiltiinkin - vatsapuolella! Eikä kyllä kovin paljon mitään nähden.


Elämä oli Ellun ollessa kuukauden vanha luonnollisesti aika kotipainotteista. Kävimme ulkoilemassa ja lähikaupassa, nopeasti vappuhulinaa katsomassa ja pari kertaa kylässä, mutta kotona viihtyi ja siellä oli helpoin olla. Nykyään liehumme (terveinä ollessamme) vähän siellä sun täällä, mutta silloin koirien lenkitys vaunujen kanssa oli aikamoinen extreme-elämys. Ja nimenomaan ulkoiltiin vaunujen kanssa - ei ratasosan. Automatkatkin tyttö keikkui turvakaukalossa, ja oli kovin kevyt kantaa hänet siinä autoon ja sisälle.


Vauvakuvia katsellessa ei vielä tule sellaista oloa, että oiiii, vauva, miekin haluan. Se voi johtua tästä ruokamyrkytyksestä toipumisesta ja sen tuomasta väsymyksestä, mutta onhan se aika ihanaa, että se (ihan oikeasti ihan mukava) vauvavuosi on nyt takana. Öisin saa nukkua, koko porukan ruoka valmistuu samassa kattilassa ja vaikka "omaa aikaa" on vähemmän, niin elämä on kuitenkin rennompaa kuin pikkuvauvan kanssa. Eikä se johdu ainoastaan siitä, että Ellu-parka on syntynyt meidän esikoiseksi, vaan ihan siitä, että yksivuotias on vauhdikkuudestaan ja tapaturma-alttiudestaan huolimatta kuitenkin vauvaa vaivattomampi hoidettava ja viihdyttävä.

Ja onhan tässä toki kasvanut ihmisenä ja äitinä (äitihän ei ole ihminen, hän on välillä suorastaan yli-ihminen) vuoden varrella itsekin. Kaikesta ei koe huonoa omaatuntoa, kaikesta ei ole aina huolissaan ("apua se haluaisi katsoa tuota televisioruutua, näkeekö se nyt yöllä levottomia unia?") eikä itseään tai omia toimiaan aina vertaa muihin. Vaikka vauva-arki tuntuikin heti alusta pitäen luonnolliselta ja odotettua helpommalta, niin taaperon äitiys on kyllä ollut just eikä melkein miun juttu.


Pssst. Vuosi sitten toukokuussa meillä oli aikaa tehdä munkit itse, tänä vuonna ei muka ollut. Vai onko tässä nyt kyse siitä, että varsin hyväntuulisen ja hyväunisen taaperon myötä olemme päässeet laiskistumaan? 


 (Kuvia katsellessani haluaisin muuten ajatella, että olen nykyään parempi valokuvaaja kuin vuonna 2013.)

16 kommenttia:

  1. Voi että pienen ihmisen elämässä tapahtuu suuria yhden vuoden aikana, sniiif! Vauva-aika on ollut ihanaa, mutta odotan kyllä kovasti myös elämää taaperon kanssa. Meille on kasvamassa kovin positiivinen sellainen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Positiiviset taaperot ovat ehkä parasta maailmassa!

      Aina sitä sanotaan, että vauvavuosi on vauhdikas ja kehitys valtaisaa, mutta ei sitä näköjään usko, ennen kuin sen kokee!

      Poista
  2. Olipa ihana kirjoitus<3 :) Vuosi on pitkä aika, ehtii tapahtua paljon, parhaiten sen kuitenkin varmaan huomaa juuri vastasyntyneen vanhemmat, kuinka paljon se pieni ihminen kehittyykään... huh hurjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäiset viikot ja pari kuukautta olivat kyllä ne vauhdikkaimmat, se oli uskomatonta, kuinka pikkunyytti avautui maailmalle. Oih.

      Poista
  3. Ihanaa tekstiä <3 Tästä siun blogista tulee olemaan joskus itelleki paljon apua, kun sen aika tulee :) Oon kans kaikille kavereille, joille on pieni vauva tulossa, suositellut tätä lukee. Ihania muistoja, kun Ellu oli ihan pieni vauva. Muistan iteki sen pienen vauvatuhinan ja meidän lenkit, oih! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooo, kiva, että tästä on ollut siulle iloa! <3 Toivottavasti blogini on vielä hengissä kun "aika on", mutta jos ei, niin voit sitten aina soittaa! <3

      Poista
  4. Ihana postaus ja ihania kuvia. Kuinka pieni nykerö Ellu onkaan tuossa manducassa. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta manduca-kuvasta sen ehkä parhaiten hahmotti, että herranjesta kun toinen on ollut pieni!

      Poista
  5. Voi mikä pieni Manduca-nyytti!
    On edelleen tosi vaikea käsittää, miten paljon kehitystä tapahtuu ihmislapsen ensimmäisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, että jo tämän puolen vuoden aikana on tapahtunut vaikka sun mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä luuli puolivuotiaan kanssa, että hei, tästähän tämä tasaantuu, mutta ei tasaannu ei! Toivottavasti muutos yksivuotiaasta kaksivuotiaaseen ei enää olisi niin valtaisa, koska äiti ei kyllä enää muuten kestä perässä!

      Poista
  6. Voi minä tykkäsin postaukesta myös kovin! Niin ne vaan kasvaa :') <3

    VastaaPoista
  7. Ihana postaus ja ihania kuvia! :) Myös ne aiemmin otetut! :D Ensimmäisen elinvuoden aikana ihminen käy kyllä sellaisen harppauksen, mitä ei enää sen jälkeen kyllä käy (ainakaan eteenpäin), ja sen seuraaminen on kyllä ollut aivan uskomatonta. Miten nopeasti taidot kehittyvät ja mitä kaikkea vuodessa tapahtuu.

    Itse taas haikeudella muistelen sitä aikaa, kun poika oli täysimetyksellä. En ole ikinä ollut mikään innokas ruuanlaittaja, ja nyt tuntuu että arjesta on tullut yhtä ruuanlaittoa ja syömistä. Huoh. Muuten toki arki on helpompaa, mutta tämä asia tuntuu kuormittavan minua itseäni todella paljon.. Sen puolesta innolla odotan päiväkotiaikaa, muuten en kyllä odota.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sujuva täysimetys on kyllä varmasti ollut ihanan helppoa, meillä hommaan kuuluivat alusta asti pumput, pullot ja niiden desinfioinnit, joten kiinteiden maistelu helpotti kyllä elämää kummasti. :D

      Ooooh, totta, päiväkodissa saa sitten parhaimmillaan kolme ruokaa päivässä - jotka valmistaa, tarjoaa ja siivoaa joku ihan muu kuin mie, jes!

      Poista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!