sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Rakkaita maisemia


Metsässä on ihana käydä, se on miun paikka. Kaikki metsät ovat ihania, mutta lapsuudenkylässäni olevat tutut kivet, kalliot ja maisemat tuovat uutta energiaa ihan erityisellä lailla. Metsässä on tilaa ja asiat ja tunteensa saa siellä oikeisiin mittasuhteisiin: mie olen tässä maailmassa vain hetken joten miun arkipäivän murheet ovat kuitenkin aika pieniä. Tuntuu jotenkin lohdulliselta, että samoja polkuja ovat kulkeneet miun vanhemmat, miun isovanhemmat, heidän vanhempansa ja niin edelleen: jokaisella on oma tarinansa, omat murheensa ja haaveensa, ja vaikka moni kulkee jo kuvaannollisesti tai konkreettisesti jo ihan muualla, ovat polut edelleen paikallaan.

Ja ehkä joskus, kun miua ei enää ole, joku muu muistaa kulkeneensa miun kanssa samoissa maisemissa tai on tuonut omat pienet ihmistaimensa samoille mättäille ihmettelemään. 


Teimme puolukanpoimintareissun lapsuusmaisemiini. Saalis ei ollut suurensuuri, mutta saimme ainakin liikuntaa ja hyvää mieltä. Ellu viihtyi seurustellen ja marjoja syöden, ja mie sain viedä Ellun ensimmäistä kertaa yhteen lempipaikkaani.


En muista, milloin kävin tuolla mäen laella ensimmäistä kertaa, mutta muistan, kuinka ensimmäisen kerran pysähdyin katsomaan tuota maisemaa. Se oli jotenkin kotikylälleni epätyypillinen ja se teki miuhun vaikutuksen. Myöhemmin olen kävellyt tuolla edesmenneen pappani ja kauas kotikonnuilta muuttaneiden äitini ja siskojeni kanssa, ja mieheni raahasin tuonne eväsretkelle parin kuukauden seurustelun jälkeen. Mieheni, joka sentään on nähnyt ties mitä upeita maisemia esimerkiksi Norjan Lapissa, älysi olla vertailematta näkymiä.

Ellua kiinnostivat heinät maisemaa enemmän, mutta ei se mitään. Tämä oli taas niitä juttuja, jotka olivat tärkeitä äidille.





Koska emme asu kotikonnuillani emmekä tule sinne todennäköisesti koskaan muuttamaankaan, olen vähän huolissani, tuleeko Ellu koskaan kasvattamaan juuria miulle niin tärkeisiin paikkoihin. Ehkä äidin lapsuusmaisemat ovat tytölle täysin yhdentekeviä, tai jopa ahdistavia, paikkoja ja hän kokee juuriensa olevan kaupungin kaduilla ja puistoissa. Sukupolvien välinen kuilu voi tässäkin kohtaa olla tosiasia, mutta otan ilon irti näistä hetkistä, kun miulle niin rakkaat paikat heinineen ja marjoineen ovat Ellusta maailman ihanimpia.



13 kommenttia:

  1. :) onhan se totta, että äidille tärkeät asiat eivät välttämättä ole tätkeitä lapsille, mutta aina asioita pystyy opettaa kunnioittamaan. Jos edes pieni ripaus siitä siirtyisi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - tietysti luonnollista ja ymmärrettävää, mutta toisaalta niin katkera paikka. :D

      Poista
  2. Tästä tuli haikea mutta hyvä mieli :)
    Tuli mieleen omat lapsuuden maalaismaisemat, joita nään nykyään ehkä kerran kesässä. Niin rakkaita paikkoja! Esittelin niitä innoissani noin kuusi viikkoa vanhalle alkiolle mahassani kaksi vuotta sitten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joko (vai vasta?) siitä on kaksi vuotta kun nämä touhottajat ovat olleet mahassa? Uskomatonta!

      Poista
  3. Todella ihana postaus, mulla nousi oikein kyyneleet silmiin kun tuli omat lapsuuden paikat mieleen. ♥.
    Minua harmittaa kun en pääse tarpeeksi usein viemään lapsia minun lapsuuteni lempipaikoille koska asumme eri paikkakunnalla. Itsellä liittyy niihin niin rakkaita muistoja, että haluaisin lasteni myös rakentavan kotikulmilleni omia ihania muistoja.
    Haluaisin vielä joskus tulevaisuudessa muuttaa kotikulmilleni asumaan. :)

    Niin ja nuo kuvat on niin ihania. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että toisillakin on hiukan kotiseutukaipuuta! Itse haikailen, jos en muuttamisesta, niin ainakin kesämökistä jossain kohtaa. Pitäisi varmaan vain ensin voittaa lotossa.

      Poista
  4. Todella ihana ja koskettava teksti <3 Ymmärrän hyvin, miksi oot viihtynyt tuolla! Aivan upeita maisemia ja tuo puunrunko on kaikessa karuudessaan todella kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään koen aina jännityksenhetkiä, että onko puu vielä paikallaan vai ei - kauheasti ei tarvitsisi nojailla että se romahtaisi. :/

      Poista
  5. Ihana postaus! Ja kaunis maisema! Ymmärrän oikein hyvin tuon ajatuksen siitä, että miettii, tuleeko niistä lempipaikoista lapselle rakkaita. Minäkin mietin, tuleekohan Annille koskaan minulle rakkaista paikoista millään lailla rakkaita, kun ei siellä niin usein tule enää käytyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on surkeaa, että lapsenmokomat eivät automaattisesti osaa innostua samoista jutuista kuin vanhemmat - mutta ehkä tässä on mahdollisuuksia, onhan meillä vielä monta vuotta aikaa. ;)

      Poista
  6. Ihana maisema, ja ihania kuvia :)! Metsässä on kyllä niin rentouttavaa olla, tykkään itsekin :) en kyllä syö puolukoita enkä sieniä, mutta tykkään kerätä niitä :D onneksi Julia syö puolukoita kourallista kerrallaan :) Meidän lähellä ei oo metsää missään, autolla pitäis lähteä etsimään, niin on jäänyt tosi harvaan metsäkerrat - mökki ja mun mummolareissujen yhteyteen. Mutta just ne omat lapsuudenmaisemat ja lapsuudenmetsät, pakkohan se jälkikasvu on sinne raahata :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miekään en pidä puolukoista muuta kuin reilun sokerimäärän kanssa, mutta niitä on kiva poimia. :D

      Lapsilla on onneksi luontaista kiinnostusta metsiin, joten ehkä nämäkin vielä saavat sieltä hyviä muistoja!

      Poista
  7. Herttainen postaus ja kauniit kuvat!
    Minäkin haikailen välillä lapsuusmaisemiani, jotka ovat isovanhempieni mökillä. Nyt mökki on siirtynyt kummisetäni perheelle ja maisema on kovasti muuttunut. Olisi ollut kiva näyttää Sennille niitä maisemia joissa itse vietin lapsuuden kesät, mutta harmiksi se ei ole enää mahdollista. Olemmekin sitten kolunneet muuten luontoa ja metsiä läpi. Onneksi oma lapsuudenkotini on vielä olemassa ja vanhempani asustavat ainakin vielä toistaiseksi siinä. Siellä käymmekin usein kun matkakaan ei ole esteenä. :)

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!