torstai 9. lokakuuta 2014

Kantoliinaviikko ja kantoreppuilija

Tämä viikko tuntuu olevan vähän kaiken viikko: vanhustenviikko, kestovaippaviikko, eläinten viikko ja kantoliinaviikko. Koska tykkään tunkea kaikkeen mukaan, vaikkei olisi pyydettykään, ajattelin kertoilla hiukan, kuinka meillä Ellua kannetaan.

Raskausaikana googlettelin erilaisia kantovälineitä: ajattelin, että vauva liinassa/repussa kiikkuen olisi näppärä tehdä kotitöitä ja mennä paikkoihin, joihin rattaiden kanssa ei niin näppärästi pääse, esimerkiksi metsään koiria juoksuttamaan. Läheisyys oli toki plussaa, mutta kiinnostukseni tulevan jälkeläiseni mukanakuljettamiseen lähti ihan arjen pyörittämisen tarpeesta. Mieheni kiinnostui myös aiheesta mutta teki tiukan linjauksen: hän ei lähtisi opettelemaan kantoliinojen kiemuroita vaan tahtoisi kantovälineeseemme selkeät soljet.

Itse olin kiinnostunut kantoliinoista mutta en tuntenut, enkä tunne vieläkään livenä, yhtään liinailijaa. Kun en tiennyt yhtään, olisiko kantaminen ylipäätään meidän juttu, valitsin sen välineen jonka käyttö oli helppo oppia ilman live-tukihenkilöäkin, joka kelpaisi meille molemmille ja jonka tiesin ainakin menevän hyvin kaupaksi, jos se osoittautuisi meillä turhuudeksi: kantorepun.

Kantoreppu ja rintareppu (joka joissain piireissä tunnetaan myös roikottimena) ovat sitten kaksi ihan eri asiaa. Kantoreput, kuten Manduca ja Tula, ovat sekä kantajalle että lapselle ergonomisia välineitä. Aiemmin kovassa suosiossa olleissa rintarepuissa lasta kuljetetaan kasvot menosuuntaan, jalat suoraan alaspäin roikkuen, ja se on vauvalle virheasento. Lue lisää vaikka täältä.



En tuntenut ketään kantorepun omistajaakaan, joten menin kantoreppuvalinnassa fiilispohjalta. Vaihtoehtoina olivat Tula ja Manduca, muista en ollut kuullutkaan, ja päädyin aika äkkiä jälkimmäiseen, koska a) se oli sillä hetkellä hyvässä tarjouksessa b) siinä oli pitkä käyttöikä (vastasyntyneestä 20 kiloon asti) ilman minkäänlaisen lisäosien hankkimista. Neuvoisin kyllä kantorepun ostajaa olemaan itseäni fiksumpi ja kyselemään tutuilta ja tuttujen tutuilta kantovälineistä, ja vaikka kokeilemaan itselleen Tulaa, Manducaa ja Ergoa (josta itse en vieläkään tiedä yhtään mitään): satunnaisessa käytössä menee varmaan mikä väline vain, mutta se, mikä istuu hyvin yhdelle, ei ehkä sovi toiselle.

Kun Manduca saapui meille, olin aika kauhistunut säätöjen määrästä. Ei helkatti, eihän me ikinä päästä mihinkään kun pitää säätää olkain, ja toinen olkain, ja lantiovyö, ja aaargh! Kokeilukerta kaverin luona tai oman kantorepun ensi-ihmettely voi tuntua lannistavalta, mutta kun ne säädöt on kerran laitettu, ei niitä tarvitse tehdä uudestaan lähitulevaisuudessa. Ipana reppuun, soljet kiinni ja menoksi.

Meillä on käynyt miehen kanssa mieletön tuuri, koska meille Manduca käy samoilla säädöillä. Mies on miua pitempi, mutta tykkää kantaa Ellua hiukan ylempänä kuin mie, joten korkeus on kummallekin oikea. Lantiovyön säätäminen on nopsaa ja onnistuu yksin lapsi jo manducassa, mutta olkainten säätäminen on vähän puuduttavampaa hommaa. 

Ensimmäiset kuukaudet Ellu oli kovin tyytymätön iltapäivisin ja iltaisin ja "viihtyi" sitten edes Manducassa: tyttö itki edelleen, mutta joskus nukkuikin, ja ainakin sain kaksi kättä vaikkapa ruuanlaittoon. Kävimme hiukan myös metsässä (ja esimerkiksi perunapellolla) Manducan kanssa. Talvella kantorepun käyttö oli hiukan vähäisempää, mutta kannoimme tyttöä esimerkiksi kirpputoreilla ja autoreissujen pysähdyksillä.

Viime keväänä kiitin jälleen kerran luojaani siitä, että olimme hankkineet kantorepun ja että Ellu viihtyi siinä: miehen frisbeegolfharrastus on kuljettanut meitä ties missä pusikoissa lopputalven jälkeen ja olen ollut iloinen, että voimme Ellun kanssa hengailla mukana parkkiksella odottelun sijaan. Pyöräilimme myös paljon ja määränpäässä oli näppärä liikkua Manducan kanssa, erityisesti, kun Ellu ei vielä alkukesästä kävellyt.

Viime syksynä hankin meille MaMidean neljän vuodenajan kantosuojan. Se oli näppärä viime syksynä n. puolivuotiaan kanssa erityisesti, jos johonkin mentiin autolla tai vaunuilla (eli hiukan kevyemmin vaatettuna): lapsen suojaksi oli sitten hyvä vetäistä kantosuoja kun oli aika siirtyä Manducan kyytiin. Kovilla pakkasilla emme käyttäneet kantoreppua emmekä siten suojaakaan, joten hiukan turhaksi se on meillä jäänyt. Aion kyllä säilyttää suojan: se on hyvä tuulisena päivänä isommankin kanssa, mutta jos Ellulla joskus on pikkusisarus jonka viihtyvyys paikallaanolevissa vaunuissa on samaa luokkaa kuin Ellulla (=olematonta), olisi kantosuoja painonsa arvoinen kultaa esimerkiksi leikkipuistoreissuilla.

Ellu on tosiaan viihtynyt aina Manducan kyydissä: sieltä on nähnyt hyvin ja kävelyn (tai paikallaan heilumisen) keinuva liike on ollut rauhoittava. Ihan vasta viimeaikoina tyttö on huutanut vastalauseen kun Manduca otetaan esiin: käveleminen olisi ilmeisesti paljon kivempaa. Vastalauseet tosin loppuvat viimeistään siinä kohtaa kun kantaja lähtee liikkeelle. Tärkeintä lapsen viihtyvyyden kannalta on (oikean asennon lisäksi) miusta ollut se, ettei ipanalle tule kuuma: lapsi tulee helposti ylipuettua, aikuisessa kiinniolo on aika lämmintä puuhaa.

Manducaa huomattavasti enemmän meillä käytetään rattaita, koska niistä Ellu näkee paremmin ja koska kaupunkialueella kuitenkin pysymme pääsääntöisesti teillä. Manduca on kuitenkin ollut meillä ihan loistojuttu, se pelasti monta iltaa ja on helpottanut perheemme yhteisiä menoja, erityisesti miehen frisbeegolfharrastusta. Tulevaisuudessa kantaminen tietysti vähenee ja tytön oma kävely lisääntyy, mutta uskon, että Manduca tulee pysymään meillä ainakin viikottaisessa käytössä vielä pitkään. Ja vaikka hankimme Manducan lähinnä vapauttaaksemme kätemme vauvankannattelusta, on läheisyys ollut iso ja kiva asia. Ellu on viihtynyt jännissäkin paikoissa Manducan kyydissä ja vaikkapa frisbeegolfradalla tyttö välillä painautuu tiukasti miua vasten ja silittää. On ilmeisesti kiva saada olla niin lähellä.

Mitään mielenkiintoisia kommentteja kantorepustamme en ole saanut. Kaupungissa kaikenmaailman reput ja liinat on jo niin nähty, mutta maalla käydessä olen muutamaan kertaan saanut ihastelevia ihmettelyjä, että hei, siulla on siellä selässä lapsi, onpas jännää. Pariin otteeseen joku (tuleva) äiti on kaupungilla kysynyt kokemuksiani Manducasta ("Onko tuo oikeesti näppärä?") mutta muuten meitä ei ole ihasteltu eikä vihasteltu.

Mukavaa kantoliinaviikkoa!

2 kommenttia:

  1. Itse olisin voinut raskausaikana tutustua vähän paremmin erilaisiin reppuihin ja millaista kannattaa käyttää. Saatiin Baby Björnin reppu käyttöön pojan syntyessä ja se oli käytössä muutamia kertoja. Ja siitä tuli kyllä mulle ainakin selkä tosi kipeäksi vähästäkin kantamisesta! Vähän aikaa sitten saatiin tutuilta Manduca kokeiluun ja se on aivan unelma, lapsen asento tuntuu paljon paremmalta eikä itsellä rasitu selkä ollenkaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie bongasin sattumalta alkuraskaudesta jonkin lehtijutun kantamisesta eri välinein ja aloin sitten lukea enemmän: tuurijuttu, en ehkä muuten olisi lainkaan kiinnostunut kun tuttavilla ei oikein ollut lapsia eikä kantovälineitäkään :D

      Poista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!