torstai 4. joulukuuta 2014

Elämäni frisbeegolfleskenä

Sehän on vähän niin, että kun yksi perheessä alkaa harrastamaan, ryhtyvät muutkin perheenjäsenet tahtomattaankin tavallaan harrastamaan samaa lajia. Liikuntalajien parissa pyörivien lasten äiti oppii, mikä on paitsio, pas de chat tai linjapuolustus, tai isä saa kauppareissulla etsiskellä juuri tietynsävyistä miniatyyrimaalia tai opetella huoltamaan yksipyöräistä.

Voisi siis sanoa, että miekin olen viimeisen puolentoista vuoden ajan harrastanut frisbeegolfia.

Isyyslomalainen yritti kuvata kiekkojaan - totuus iski
Mieheni hurahti lajiin, kun kaverinsa vei hänet viettämään poikien päivää kiekkoa viskellen. Se oli sitten rakkautta ensikierroksella. Frisbeegolfia voi pelata rennosti heitellen (niin kuin valtaosa tekeekin), tai sitten siitä voi onkia selville kaiken mahdollisen, omistaa kymmeniä kiekkoja eri tarkoituksiin, hioa heittotekniikan viimeisen päälle ja oikeasti suhtautua lajiin yhtä kunnianhimoisesti kuin vaikkapa perinteiseen golfiin. Mieheni on aikalailla valinnut tuon jälkimmäisen tyylin.

Mieheni on insinööriluonne: hänestä on mielenkiintoista vertailla asioita ja etsiä uusia ratkaisumalleja. Hänellä on myös vahva kilpailuvietti ja taipumusta analysoida (miun ja muun ympäristön) kyllästymiseen asti asioita, joissa hän haluaa kehittyä. Lisäksi hän on aina pitänyt lajeista, joissa vaaditaan tarkkuutta (esim. ammunta ja sulkapallo) ja joissa on haastetta. Frisbeegolfkärpäsen purressa hän oli sillä hetkellä vailla kunnollista liikuntaharrastusta. Täydellinen uhri kiekoille siis.

Ellu 10 kk ja isin kiekot silloin, kun ne vielä pystyi laskemaan kahden käden sormilla


Kun mies omisti vain pari hassua kiekkoa, kävin hänen kanssaan heittelemässä parilla radalla kun saimme hiukan lapsivapaata. Selvisi, ettei frisbeegolf ole lainkaan miun laji. En pidä voimakkaasta heittoliikkeestä (sattuu!) ja vaikka on ihan hauska saada kiekko koriin, miua ei oikeasti kiinnosta miettiä, kuinka voisin saada sen sinne hiukan vähemmillä heitoilla. Miusta on kiva ulkoilla frisbeegolfradoilla joilla on joskus aika kauniitakin maisemia, mutta se heittely ei ole miun juttu.


Ihmiseksi, joka ei pidä kiekonheittelystä, olen viettänyt kuitenkin ällistyttävän paljon aikaa frisbeegolfradalla. Varsinkin talvisaikaan, jolloin illan pimeydessä ei enää voi lähteä pelaamaan, olemme viikonloppuisin käyneet radalla koko perhe. Ellu keikkuu manducassa ja hänkin lienee viettänyt radalla enemmän aikaa kuin kukaan toinen alle kaksivuotias. "Kotiradoilla" mies käy yleensä yksin, mutta meidät on saattanut bongata useilta lähikaupunkien radoilta, koska viikonloppuisin on ihan mukavaa lähteä koko perheen voimin vähän muihin maisemiin syömään, katselemaan kauppoja ja kurkkaamaan jotain uutta rataa. Me voisimme Ellun kanssa tietysti hengailla jossain muuallakin miehen heitellessä, mutta on mukavaa viettää aikaa perheenä. Ja yleensä Ellusta on hauska katsoa, kun "Ishi. Heittää. Oijoijoi!" 

Ellu n. 1v seuraa kenttätreenejä
Aika usein heilun radoilla manducan ja kameran kanssa: mies kirjoittelee nimittäin myös frisbeegolf-aiheista blogia, johon kuvamateriaali on kuulemma tervetullutta.

Miulla on omia menoja ja harrastuksia ja olen iloinen, että miehelläkin on. Välillä saan huomauttaa kiekkofoorumin ääreen jumiutumisesta ja jossain kohtaa kivahdin, että Ellusta ei ehkä ole mukavaa katsella vain  frisbeegolfvideoita Youtubesta eikä miusta ole kivaa, että mies harjoitteli puttaamista (lyhyen matkan heittoja) miun ylioppilaslahjanojatuoleihin, mutta miuakin kärsivämpiä frisbeegolfleskiä varmasti on. Ei tietysti ole kamalan kivaa,  kun mies toisinaan käy työpäivän jälkeen vain nopeasti syömässä ja palaa Ellun nukkumaanmenon jälkeen, mutta on hänellä oikeus välillä siihenkin.

Ellu oli muutaman kuukauden ikäinen miehen löytäessä tämän lajin ja meille molemmille oli alusta alkaen selvää, ettei meidän perheessämme pienen lapsen isä voi hillua kiekon kanssa metsissä kaikkia iltoja ja viikonloppuja. Tiedän, että mies haluaisi pelata nykyistä enemmän ja kehittyä vielä paremmaksi, mutta työssäkäyvällä isällä ei ole kauheasti ylimääräistä vapaa-aikaa ja aika usein ihan peruskotoilu Ellun kanssa menee miehen toiveesta kiekkoharrastuksen edelle. Olen ihan iloinen siitä, että mies haluaa viettää aikaa tyttärensä kanssa, mutta samalla tiedän, että hän haluaisi puuhata myös niitä omia juttujaan nykyistä enemmän.


Itse en ole saanut kiekkokärpäsen puremaa, vaikka tiedänkin lajista jo aika paljon. Mieheni puhuu miehellään rakkaasta lajistaan, kiekoistaan, erilaisista heittotyyleistä, radoista, foorumilta lukemistaan jutuista, blogistaan, alan uutisista... Tietysti miua kiinnostaa, kun rakas ihminen puhuu itselleen rakkaista asioista, mutta laji itsessään ei kiinnosta miua lainkaan. Noh, en miekään pakota miestä innostumaan omista jutuistani, se riittää, että toinen kuuntelee ja tukee jollain tavalla. Radoilla hillumisen ja kuvien ottamisen lisäksi olen ostanut miehelle pari kiekkoa ja pari frisbeegolfaiheista yllätyslahjaa, ja jopa raivasin kiekkolaukuille tilaa työhuoneen hyllyltä siirtäen omat kenkäsäilöni varastoon. Jätän myös kertomatta, kuinka järjetöntä on maksaa kaksikymppiä hiukan paksummasta muovilautasesta, ja vielä omistaa niitä enemmän kuin yksi. Se jos mikä on rakkautta.


Ellusta mies varmaan saa jossain kohtaa harrastuskaverin. Tyttö on aina ollut kovin kiinnostunut kiekoista ja oppi aika varhain heittämään niitä kahdella kädellä. Nykyään Ellu heittää jo aika usein yhdellä kädellä, matkien isänsä selän takaa lähtevää heilautusliikettä. Äiti ei kyllä pistäisi yhtään pahakseen, jos frisbeegolfista tulisi joskus näiden kahden yhteinen juttu: täysmittaisen radan kiertämiseen menee noin puolitoista tuntia, plus matkat. Sillä aikaa ehtisi hyvin vaikka siivota tai lukea aika paljon jotain kivaa kirjaa. ;)

Talvi vei miehen kiekkoharrastuksen aika lailla tauolle. Ensi kesänä suunnitelmissa on kuulemma liittyä seuraan ja alkaa osallistua myös kilpailuihin, ja vaikka mies miusta oikein hyvin heittääkin, ei kisoihin ole tuolla treenimäärällä yhtään mitään asiaa. Ken tietää, mistä aika kahden työssäkäyvän, yhden päivähoitolaisen ja kahden koiran perheessä revitään, mutta eiköhän se jostain järjesty. Olen aidosti iloinen siitä, että mies on noin innostunut lajista, ja mielestäni se on hyvä esimerkki myös Ellulle: practise makes perfect, aina kannattaa yrittää ja liikuntaharrastuksia on hyvä olla olemassa.

Saanko vertaistukea? Onko puoliskoillanne harrastuksia, joista ette itse innostu? Tai päinvastoin, onko teillä joku juttu, jota se toinen ei vain ymmärrä?

Kaksi ylintä kuvaa on lainattu mieheni blogista

10 kommenttia:

  1. Miehen motocross harrastus ei kiinnosta mua yhtään, mutta nautin siitä ajasta kun se on ajamassa ja saan olla yksin kotona. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies puolestaan ei aina ymmärrä mun valokuvaus inota ja bloggaamista. ;)

      Poista
    2. Siis intoa. Kirjoitusvirhe paholainen tuli.

      Poista
    3. Hih, ennen Ellua miekin olisin kovasti nauttinut harrastuksesta joka välillä veisi miehen pois kotoa. :D Nyt arvostaisin kyllä aina välillä sellaista puuhaa joka veisi miehen JA lapsen muualle, mutta Ellun pitää vielä tovi kasvattaa jalkojaan. ;)

      Jokaisella on tosiaan näköjään ne omat juttunsa!

      Poista
  2. Meidän perheestä löytyy myös innokas frisbeegolfharrastaja. Itse en kuitenkaan kyseiseen lajiin ole innostunut. Kuvaajaksikaan mua ei tarvitse, koska hoitavat asian kaveriporukalla :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies videoi heittoja joskus kavereidensa kanssa, mutta peruskuvaaminen on jäänyt meidän perhereissuille. Ja toisaalta, tuleepahan harjoitusta kuvaamisessa!

      On tuo kyllä ihme laji. :D

      Poista
  3. Voi että, miä niin tiijän tuon tunteen analysoimisesta! Insinöörit ;) Meillä mies ei aina ymmärrä tätä miun käsityöintoa, eikä ymmärrä, mitä kaikkea miun päässä aina sen osalta liikkuu! Mies on välillä helisemässä miun askartelukamojen ja lankojen kanssa ;) Ja miä taas en ymmärrä hänen tietokonepeliharrastustaan. Tietty sitä aina välillä kyselee asioista, vaikka ei puoliakaan ymmärrä. Tai kuuntelee, kun toinen selittää, kuinka on ratkaissut jonkun älyttömän pitkän yhtälön ja pistää sen ohjelmaan ja sit jotain jännää tapahtuu. Kyllä, tähän loppuu miun ymmärrys! :D Mutta se on rakkautta, että edes vähän viitsii vaivautua kiinnostumaan asioista, jotka eivät välttämättä itseään kiinnostaisikaan. Ja se, että voi olla jotenkin osana toisen harrastusta :) Ja niin.. Käydäänhä me välillä toistemme bändien keikoilla, vaikkei se bändi niin kiinnostaisikaan! Mitä sitä ei tekisi toisen puolesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, mitäpä sitä ei tekisi. :D Meilläkin miun luovuuden hetken kamat löytyvät milloin mistäkin nurkasta ja mies on niistä ystävällisesti hiljaa. Se on sitä rakkautta!

      Poista
  4. Meidän naapuri perheessä mies on innokas frisbeegolf harrastaja, ja olen välillä vähän ihmetellytkin touhua. :D Meillä mies kalastaa ja tykkään siitä itse myös, mutta minä pidän normaalista kalastuksesta rentona hommana, kun mies taas on ostanut kaikuluotaimet, plaanarit sun muut, että saa maksimoitua kalan saamisen. Vaikka olen sitä mieltä, että siinä hän ampuu itseään jalkaan, koska aiemmin saimme aika kivastikin saalista, mutta nyt tuntuu että mies tulee aina tyhjin käsin kotiin (vai missähän lie käy :D). Minä taas pidin siitä, että sai miehen kanssa istua samassa veneessä ja jutella seesteisessä maisemassa. Enää en kyllä mukaan lähde, kun kalastus on mennyt ihan hifistelyksi. :D Hän kiertää kaveriensa kanssa kisojakin nyt, kun on niin innostunut. Tuulastamassakin kävi tässä yksi yö, sitä en ymmärrä yhtään! Enkä pilkkimistä.

    Mies taas ei ymmärrä yhtään tätä minun agilityintoani. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain kohtaa kaikkeen harrastamiseen tuntuu tulevan se kohta, jossa on tehtävä valinta, että puuhasteleeko rennosti vai haluaako kehittyä tosi hyväksi ja hankkia sitten varusteitakin ihan eri tavalla. Harmi ettei välinekalastus ole VIELÄ oikein tuottanut teillä tuloksia. :D

      Poista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!