sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Vuonna 1987 syntynyt muistelee: sain yhden massapallon ja näin kerran ihan oikean erityisopettajan

Olen itse syntynyt 1987 ja luin tutkimuksesta, jossa oli todettu, että ikäluokastamme joka viides on käynyt psykiatrisessa sairaanhoidossa tai syönyt mielenterveyslääkkeitä. JOKA VIIDES. Lukioluokallani oli 30 oppilasta: meistä KUUSI on siis laskennallisesti syönyt lääkkeitä tai ollut hoidossa. Joka neljäs ikäluokastani on saanut merkinnän rikosrekisteriin tai saanut toimeentulotukea. JOKA NELJÄS.

Helsingin sanomat: Lama särki monen lapsen mielen

Emme ilmeisesti ole poikkeuksellisen huonoa vuosikertaa, vuotta nuoremmilla ja vanhemmilla voi mennä yhtä huonosti, meidän ikäluokkaamme on nyt vain tutkittu. 1987-syntyneiden haasteiden otaksuttiin tutkimuksessa johtuvan siitä, että viime lamassa, 1990-luvun alussa, me lähdimme päivähoitoon ja kouluun ja vanhemmillamme oli paljon stressiä ja pahaa oloa (meistä joka kolmannen lapsuudenperhe sai toimeentulotukea jossain kohtaa). Paha olo periytyi emmekä mitä ilmeisimmin saaneet tarvitsemaamme tukea herkkinä vuosinamme päivähoidossa tai koulussakaan - jos olisimme saaneet, ei joka viidennen mieli olisi jossain kohtaa ollut rikki.

1990-luvun alussa säästöt iskivät pahasti lapsiin. Neuvolapalveluja ja lapsiperheiden kotiapua karsittiin, mutta leikkauksia tehtiin paljon myös päivähoitoon ja kouluun. Olen koko lapsuuteni askarrellut maitotölkeistä ja saanut vain yhden massapallon per askartelu, eikä kyse ole ollut trendikkäästä kestävästä kehityksestä  ja luonnonvarojen säästämisestä vaan ihan selvästä rahasta. Jos opettaja sairastui, naapuriluokan opettaja opetti meidätkin. Lastentarhanopettaja tai terveydenhoitaja saattoi puhua vanhemmille lapsen puheviasta, mutta puheterapiaan ei saanut aikoja: yläasteella luokkaamme mahtui sihinää, suhinaa ja pärinää, yksi opettaja ihmetteli ääneenkin, eikä meitä ole opetettu puhumaan. Eskarikirjat teimme itse, koulussa kirjoihin ei saanut tehdä mitään merkintöjä, koska ne kierrätettiin seuraavalle luokalle. Erityisopettajan olen nähnyt vierailevan koulussamme ensimmäisen kerran kun olin neljännellä luokalla: siitä huolimatta, että koulukavereistani aika monella oli jonkinlainen oppimisen häiriö.

Kun menin nyt aikuisena päiväkotiin ensin harjoitteluun ja sitten työelämään, huomasin pian, että aika moni juttu tapahtuu niin kuin lapsuudessanikin. Askartelemme edelleen maitotölkeistä ja säilytämme puolen kämmenen kokoiset kartonkipalat tulevia askarteluja varten, henkilökunta tuo kotoa vanhat käsilaukkunsa ja jogurttiämpärinsä päiväkodin tarpeistoksi. Toki on paljon nykyaikaistakin: emme säästösyistä vastaa vanhempien tekstiviesteihin, jos ne ovat ilmoitusluontoisia asioita ("Maija on kipeä eikä tule tänään") ja saamme noottia, kun kumihanskoja tai tulostusmustetta kuluu liikaa. Erityislastentarhanopettajaa ja puheterapeuttia näen useammin kuin kerran vuodessa, mutta homma menee yleensä niin, että he ohjeistavat lapsen ryhmän henkilökunnan tekemään tiettyjä harjoituksia lasten kanssa, ei niin, että he tekisivät niitä itse. Ei siinä mitään, mutta aikamoinen moniosaaja tässä saa kyllä olla - ainaisessa aikapulassa parista lonkerosta voisi myös olla hyötyä.

Koska neuvoloissa käydään harvoin, vanhemmat ovat välillä aika pihalla siitä, kuinka heidän tulisi lapsensa kanssa toimia ja he kääntyvät sitten muiden lapsuuden asiantuntijoiden, eli päiväkodin henkilökunnan (tai Vauva.fi Aihe Vapaan) puoleen. Mikäs siinä, neuvotaanhan me jos osataan. Monessa perheessä talous on tiukalla ja voimavarat vähissä, yhteiskunnalta tukea saa vasta kun kaikki on loppu, joten vanhempien ja lasten pahoinvointi näkyy päiväkotiryhmissä. Päivähoito on myös lastensuojen asiakkaina olevien perheiden, maahanmuuttajien ja oppimisen tai sosiaalisten taitojen tukea tarvitsevien lasten tukimuoto. Hommaa siis riittää, rahaa ei - lomat järjestellään niin ettei sijaisia tarvitse palkata, sairaslomasijaisiakaan ei palkata jos ei ole aivan pakko. Henkilökohtaisia avustajia palkataan hyvin harvoin vaikka tarvetta olisi, useammalle lapselle yhteistä ryhmäavustajaakaan ei hevillä saa vaan ne ryhmän kolme perustyöntekijää toteuttaat perushoidon ohella myös tehostettua tukea kahdenkeskisine toimintatuokioineen, kuvakortteineen ja suujumppineen.

Tutkimukset osoittavat, että oma ikäluokkani säästettiin sairaaksi jo 1990-luvulla. Nämä laman lapset ovat nyt itse vanhempia ja yrittävät luovia erilaisilla voimavaroilla arjessa eteenpäin. Yhteiskunta ei tukenut tämänpäivän äitejä tai isiä silloin, kun heidän oppimisen haasteensa ja sosiaalisten taitojen kehityksensä jäivät päivähoidon ja koulun säästöissä huomaamatta. Heidän lapsensa tulevat nyt päivähoitoon ja kouluun joissa kaikesta säästäminen on jatkunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Meidän pitäisi tukea näitä tämän päivän lapsia kaikin mahdollisin keinoin, silloin heistä kasvaisi tasapainoisia ja osaavia aikuisia, ja samalla vahvistaisimme heidän vanhempiaan. Jos me säästämme päivähoidossa lisäämällä lapsia jo ennestään täysiin ja kiireisiin ryhmiin, niin lasten stressi, oppimisvaikeudet, aggressiivinen käytös ja sisäinen paha olo aivan varmasti lisääntyvät. Näitä vahinkoja ei kaikissa kodeissa voida korjata päivähoitopäivän jälkeen, päinvastoin. Ja jos työtön tai voimiensa äärirajoilla oleva useamman lapsen vanhempi saa tuoda lapsensa päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen vain yhteiskunnan tiukaksi määrittelemäksi ajaksi, niin se ei tue lasta eikä vanhempaa ja maksaa meille kaikille tulevaisuudessa mielenterveys- ja lastensuojelulaskussa. 

Äitinä, 1987 syntyneenä ja lastentarhanopettajana sanon painokkaasti: NÄPIT IRTI PÄIVÄHOIDOSTA. Me mahdollistamme hoitoa tarjoamalla vanhempien työssäkäynnin ja verotulojen kertymisen, ja varhaiskasvatusta tarjoamalla kasvatamme tulevaisuuden keksijöitä, osaajia ja yrittäjiä, sekä ehkäisemme hyvin kallista lastensuojelun ja mielenterveystyön tarvetta. Päivähoidon järjestäminen on kunnille iso menoerä, mutta niin on myös sijoitukseen joutuva lapsi, työkyvyttömyyseläkkeelle päätyvä nuori tai koulussa järjestettävä erityisopetus. Me säästämme joka päivä askartelemalla maitotölkeistä, vetämällä leikkitaitokerhoja ja opettamalla tukiviittomia. Osa niistä säästöistä näkyy heti, osa vasta kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta niissä myös puhutaan ihan eri summista.  Toivon, että hallitus osaisi katsoa muutaman kauden eteenpäin. Lamassa tehtiin jo se virhe, että lapsuudesta säästettiin: nyt ikäluokasta joka neljännestä on merkintä rikosrekisterissä. Tätäkö me oikeasti haluamme?

Alla linkit Vain kaksi kättä -kampanjaan, adressiin jossa vaaditaan, ettei hallitus toteuta säästösuunnitelmaansa päiväkodin ryhmäkokojen kasvattamisesta, ja hyvä selvitys siitä, mitä ne päiväkodin suhdeluvut ja ryhmäkoot oikeasti tarkoittavat. Kannattaa kiinnostua! Ehkä sinulla ei ole lapsia, lapsesi eivät ole päivähoidossa tai he ovat jo aikuisia, mutta sinä et halua nyt etkä tulevaisuudessa ketään lasta 24 lapsen ryhmään!



16 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Pakko myöntää, että itse on tullut vain ohitettua tuo adressi facebookissa. Mutta nyt aloin ajattelemaan asiaa, kiitos sinun ja allekirjoitin adressin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että kävit allekirjoittamassa! Tämä on tärkeä aihe!

      Poista
  2. Todella hyvin kirjotettu! Välillä tuntuu, että ryhmäkoot on nytkin jo toisinaan aika suuria (riippuen tietysti paljon minkälaisia lapsia ryhmä sisältää)ja se, että niitä vielä suurennettaisiin saa kyllä ärsyyntymisen aikaan.Siitä kärsii sekä lapset että työntekijät. Päiväkodissa työskenteleviåä arvostetaan mielestäni muutenkin liian vähän, jos palkkoja katsoo. Kirurgi voi pelastaa ihmisen, mutta päiväkodissa työskentelevällä kuka voi pelastaa lapsen "henkisen puolen" ei tunnu niin suurta arvotusta saavan. Siellä ollaan vastuussa toisesta (monesta) ihmisestä ja siinä on suuri vastuu, pieni palkka siihen nähden. Meni vähän ohi nyt jo aiheen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä... 12 tai 21 lapsen ryhmä voi olla oikein hyvä ja toimiva, tai siinä voi olla melkein puolet liikaa. Jotkut persoonat eivät sovi yhteen ja kun yhdelläkin on paha uhma tai tehostetun tuen tarvetta, niin se saattaa "lietsoa" paria muuta, ja sitten joku toinen taas hermostuu, ja... Joskus unohdetaan, että lapsetkin ovat ihmisiä. Emmehän me aikuisetkaan jaksaisi valtavaa työyhteisöä.

      Ja juu, palkka ja vastuu ei todellakaan kohtaa. :D

      Poista
  3. Kirjoitit tärkeästä asiasta! Arvostan todella päiväkodeissa työskenteleviä ihmisiä, niin hoitajia kuin opettajiakin, olenhan itsekin saanut työhön koulutuksen. Ja hoitajia ja hoidon tärkeyttä yhtään väheksymättä sitäkään ei tunnuta oikein tajuavan, että päiväkodeissa on myös opettajia eli myös sitä pedagogiikkaa, varhaiskasvatusta. Ryhmäkokojen kasvattaminen romuttaa kyllä koko varhaiskasvatuslain tai ainakin hankaloittaa laadukkaan varhaiskasvatuksen toteutumista entisestään. Ja kun Suomessa on vielä oikeasti niin korkeasti koulutettua henkilökuntaa päiväkodeissa, että menee paljon lahjoja hukkaan liian raskaan työtaakan alla. Puhumattakaan siitä, mikä merkitys sillä on lapsille. Voisin paasata enemmänkin, mutta ehken kaappaa blogiasi tämän enempää.

    (Sivuhuomiona sanon, että aika- ja resurssipula myös puheterapeuteilla ja varmasti myös eltoilla on valtava ja kuntoutus etenee parhaiten silloin, jos harjoituksia tehdään muuallakin kuin kerran pari viikossa puheterapiassa. Ymmärrän kyllä, että päiväkodin arkeen harjoitusten mahduttaminen voi olla myös haastavaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän on pakko kommentoida kesken iltatoimienkin, että täällä meillä puheterapiaa ei todellakaan ole kerran tai pari viikossa terapeutin luona, vaan varsin haastavillakin tapauksilla ehkä kerran kuussa. Puheterapeuteista on huutava pula ja jonot ovat pitkiä.

      Tarkoituksenani ei mitenkään ollut valittaa siitä, että me toteutamme esim. puheterapeutin ohjeistamia tehtäviä päiväkodissa. Se oli vain esimerkki siitä, kuinka päiväkodin seinien sisäpuolella tapahtuu paljon muutakin kuin leikkimistä ja laulamista, ja johon me tarvitsemme työrauhaa ja -aikaa.

      Poista
  4. Oho, aika karut lukemat ensimmäisessä kappaleessa! Jestas!

    Mun täytyy todeta, etten mä ole kouluajan osalta hoksannut, että asiat olisivat olleet huonosti tai että säästöt olisivat vaikuttaneet vahvasti. Tietenkään askartelumateriaalit eivät olleet erityisen huikeita ja kirjoja kierrätettiin aina eteenpäin, mutta meillä oli kuitenkin mahdollista saada ala-asteella esimerkiksi puheopetusta kerran viikossa ja koulussa oli myös erityisopettaja, jonka luona taisi myös viikoittain käydä oppilaita. Toisaalta sitten taas näin aikuisena tuota aikaa muistellessani huomaan, että monessa perheessä lama taisi tosiaan näkyä ja oli taloudellisia vaikeuksia tai muuten hankalaa.

    Hyvä kirjoitus sinulla kaiken kaikkiaan! Minusta on myös todella lyhytkatseista miettiä säästöjä vain parin tulevan vuoden tähtäimellä - erityisesti lapsiin kohdistuvien säästöjen vaikutukset näkyvät kuitenkin kunnolla vasta 10-20 vuoden päästä, jolloin asioiden korjaaminen maksaa paljon enemmän kuin se, että lapsiin panostettaisiin nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, lukemat ovat karut. Ja tällaisia lukemia tunnuttaisiin haluavan tuottaa lisää nykyisessä päivähoitosukupolvessa. Sanattomaksi vetää!

      Poista
  5. Ja valitettavasti karsitaan myös mielenterveyspalveluista koko ajan. Hoitohenkilökunta on ihmeissään, kun entistä kipeämpää porukkaa lappaa ovista ja ikkunoista, paikkoja lopetetaan ja porukkalle ei riitä edes vuodepaikkoja. Avohoito, se on se avainsana tänä päivänä. Voi kyllä, mutta kun sinne ei olla siirretty yhtään resursseja, ja ihmiset jää hoitamatta. Määrärahoja kaikkeen vähennetään, koska ei ole rahaa. Syötetään ne rahat vaikkapa tukemaan jotakin muuta maata, eikä niitä koskaan saada takaisin. Syöksytään samalla ite sinne pohjakuoppaan ja ihmetellään, kuinka tämä kaikki on mahdollista. Se on se hyvinvointivaltio. Lapset eivät saa tarvitsemaansa tukea ja ihmetellään, kuinka lapset eivät enää pärjää kotona, vanhemmat väsyvät ja lapset huutavat pahaa oloaan. Ja tuo on hyvinkin tyypillistä varmasti joka puolella, että sitä tehdään toisen ammattiryhmän tehtäviä, vaikkei siulla oo koulutustakaan. Jonkunhan se on tehtävä, kun ei ole aikaa/resursseja.. Nim. jokapaikan höylänä itsekin toimineena. Mut näillä mennään, mitä annetaan ja katotaan, mihin tää kaikki vie :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karsimistahan tämä on joka paikassa... Päättäjien pitäisi nähdä pidemmälle kuin parin vuoden päähän: jos ehkäisevät palvelut nyt saisivat rahaa, niin moni iso ja kallis ongelma jäisi syntymättä.

      Poista
  6. Hyvä kirjoitus Minna, kiitos :)

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!