sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Väheksytyt ja lääppijät

Mieheni kysyi, mitä mieltä olen Lääppijät -jutusta. Sanoin lukeneeni jonkin otsikon, mutta siinä se. Mies oli perehtynyt sosiaalisessa mediassa asiaan ja oli vähän ärtynyt. Hyvästä tarkoituksesta lähtenyt, seksuaalisen häirinnän kokemuksia jakava #lääppijä tai #lääppijät -hastag oli mennyt välillä ihan liian pitkälle ja lääppijöiksi hastagattiin sellaistakin, mikä miusta ja miehestä oli ehkä ujo iskuyritys tai kassalla mukavia juttelevan papan small talkia suoraan 1950-luvulta. Hiukan käy sääliksi miestäni ja muita miehiä niin baareissa kuin työelämässäkin: mitä sitä uskaltaa enää sanoa?

Ei käy kateeksi miehiä muutenkaan. Iltalehti uutisoi tällä viikolla, että naiset väheksyvät miehiä. Seuraavana päivänä miehet jakoivat varsin ikäviä kokemuksia kotona kokemastaan epätasa-arvosta. Äitiemme sukupolvi haaveili siitä päivästä, että mies tyhjentäisi edes joskus tiskikoneen ja veisi äitienpäivänä perheen ulos syömään, kun taas meidän omamme odottaa, että kotityöt ja lastenhoito menevät tasan. Ja yleensä se on nainen, joka päättää, minkä verran on tasan.

Paikallislehtemme mielipidepalstallakin oli jo herätty miesten oikeuksiin. Miehiä kaivattiin esimerkiksi lasten arviointikeskusteluihin kouluille ja pois "vaimon ostamista vaatteista ja vaimon sisustamasta talosta". Miesten pitäisi ottaa enemmän vastuuta lasten kasvatuksesta, vaikka monella lapsella nyt sattuukin olemaan "vaimon valitsema nimi".

Vilkaisin olohuoneessa istuvaa miestäni. "Yhdessä sisustetussa" olkkarissamme on jokaikinen huonekalu miun ehdottama, tapeteistakin laitoin miehelle vain kuvat hyväksyttäväksi. Telkkari, tuo miesten miehisyyden perinteinen mitta, on meillä kovin pieni, koska mie en tahdo olkkariin isompaa telkkaria. Miehellä oli yllään miun ostamat vaatteet (hei, tuliaisia reissusta!), mutta sentään kainalossaan tyttö, jonka nimen hän on päättänyt, jonka päiväkotiin hän on ensisijainen yhteyshenkilö ja jonka vanhempainiltaan hän syksyllä osallistui.

Mies kantaa painavat ostokset, kolaa lumet, fileroi kalat, tekee maailman parasta ruskeaa kastiketta ja viikkaa pyykit. Mies hakee aamulehden laatikosta ja pissattaa koirat aina, jos sataa. Ja käy laittamassa auton lämmityspiuhan seinään, kun mie olen unohtanut. Nipistän miestä takapuolesta ja uhkailen paistinlastalla, kun hän yrittää samaa takaisin. Kiva, taidan tosiaan olla lääppijä. Mutta vanhemmuuden olen sentään osannut jakaa!


Mites teillä?

(Ps. Mieheni on pahuksen nopea ja nipistää takaisin, paistinlastoista huolimatta. Ja hyväksyi tämän tekstin julkaisun. ;) )

2 kommenttia:

  1. Voi, kuulostaa tutuilta ajatuksilta ja mietteiltä! Välillä tosiaan tuntuu siltä, ettei miehet saa sanoa mitään positiivistakaan naisesta, kun se tulkitaan heti ihan kummallisesti väärin. Aloin myös miettiä tuota sisustusjuttua... hups. :D Täytyy myöntää, että mun näkemykset ja mielipiteet näkyvät hyvin vahvasti kodissa ja koko perheen vaatteissa. Kuitenkin puolustaudun sillä, että olen hyväksyttänyt kaikki ideat miehellä ja ollaan ihan yhdessä demokraattisesti valittu isoimmat huonekalut. Mä myös ajattelen, että joissain asioissa kannattaa mennä sen mukaan, kumpi handlaa asian paremmin: mulla on enemmän silmää sisustukselle ja väreille, mutta mies taas saa päättää esimerkiksi kaikista elektroniikkajutuista ihan vapaasti enkä autokaupoillakaan kyseenalaista miehen näkemyksiä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, meilläkin mies saa päättää elektroniikkajutut, ne ei miua kiinnosta, mutta autokaupoilla olen yhtälailla äänessä: kumpikaan meistä ei ymmärrä autoista yhtään mitään, ja onhan kyseessä sen verran kallis investointi, että paras olla mokaamassa sitä yhdessä. ;)

      Poista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!