perjantai 19. elokuuta 2016

Synnytyskertomus nro 2.

Viikko sitten sunnuntaina selkä on vähän kipeä ja mahaa nipistelee välillä, ei mitään poikkeavaa. Naisen vaisto passittaa kuitenkin miehen ja lapsen hakemaan kaupasta lisää maitoa ja kahvia. Laitan sairaalakassiin lukemista. Juttelen Ellulle, että joku aamu äiti ei varmaan ole täällä, mutta mummi on. Ellu ilahtuu ja juttelemme vauvasta sekä uusimmista My little ponyista, jotka Ellu haluaa esitellä mummille.

Illalla laitan Ellun nukkumaan ja tavanomaisten Nähdään aamulla -toivotusten sijaan huomaan sanovani, että Huomenna on uusi päivä.

Katsomme miehen kanssa telkkaria ja vaihdan kaverin kanssa viestejä, joissa toivon selkeää synnytyksen alkua lapsivesien menolla. Menen itse nukkumaan kymmenen jälkeen, uni ei meinaa tulla. Klo 23.15 havahdun siihen, että lapsivettä valuu. Iiks! Soitan mummille ja synnytysosastolle, josta saan luvan odotella kotona aamupäivään jos supistukset eivät ylly. Varoitan viestillä varalastenhoitajaamme, joka lupaa tarvittaessa rynnätä paikalle.

Olo on rauhallinen, mutta sen verran jännittää, että en saa unta. Mies lähtee suihkuun (?!), petaa vierassängyn valmiiksi mummia tai kaveriani varten ja yrittää torkkua. Tulee pari harjoitussupistusta ja selkä on vähän jäykkä, ei muita merkkejä. Vuoroin yritän torkkua, lukea kirjaa ja selaan nettiä puhelimella. Mummi saapuu kolmelta ja painuu nukkumaan.

Aamulla herään pettyneenä. Muutamaa harjoitussupistusta ja irtoilevaa limatulppaa lukuunottamatta ei mitään merkkejä mistään. Lähetän miehen töihin, ja Ellu on iloinen, kun mummi on saapunut. Otan pienet aamutorkut ja käyn postissa, ennen kuin mummi ja Ellu vievät miut sairaalalle näytille.


Osastolla kätilö on aika tympeä ja tuijottaa vähän epäilevästi lapsivesitestiä, joka näyttää positiivista. Miusta otetaan perusnäytteet ja supistus- ja vauvan sydänkäyrää. Pari harjoitussupistusta eivät edes piirry supistuskäyrään. Istun odottelemassa tunnin verran että saan tulehdusarvojen tulokset ja saan lähteä kotiin tullakseni illalla taas uudestaan. Ärsyttää ja turhauttaa. Miun pitäisi kuulemma levätä, mutta aika tuntuu tänään menevän autoissa ja odotushuoneissa istumiseen.

Kotona otan pienet torkut ja syön mummin pannaria. Kolmen maissa alkaa supistella ja olen jo toiveikas, komennan töistä tulleen miehenkin heti syömään jos lähtö tulee. Painun itse suihkuun. Sitten supistukset taas laantuvat ja jatkopassitan miehen pihalle maalaamaan aitaelementtejä loppuun. Oikaisen itse pitkälleni ja havahdun kohta niin kivuliaaseen supistukseen, että uskon synnyttäväni siihen paikkaan. Mies taas vaatteiden vaihtoon ja sanomme iloisille Ellulle ja mummille heipat.



Perillä sairaalalla kävelemme vielä pienen lenkin ja kellottelen supistuksia. Hyvin tuntuvat tulevan. Nautimme kesäisestä iltapäivästä ja menemme osastolle kuuden maissa. Pääsen käyrille ja niillä makoilu on supistusten vuoksi tuskaa: anturiin ei kyllä piirry mitään. Kätilö tekee sisätutkimuksen (auki kahdelle sormelle) ja siirtää meidät tilanpuutteen vuoksi synnytyssaliin. Huimaa!



Pääsen suihkuun ja huljuttelen ylleni puoli Saimaata kokien supistusten välillä hiukan huonoa omaatuntoa veden tuhlaamisesta. Viihdyn suihkussa yli tunnin, kunnes alkaa tulla niin huono oli kosteudesta ja lämmöstä, että lähden salin puolelle tutustumaan jumppapalloon. Ilokaasu laitetaan varmuuden vuoksi valmiiksi ja pian tarraankin siihen kuin hukkuva. Kaasu toimii ihan hyvin, ja ainakin saan muuta ajateltavaa. Supistusten kipeytyessä saan myös kipulääkkeen suun kautta.



Yhdentoista maissa alkaa väsyttää - ei kai ihme, olen nukkunut huonosti monta yötä ja tuijottelen supistusten välissä sänkyä haaveillen hetkestä, että pääsen nukkumaan. Vähän huolettaa, kuinka jaksan ponnistaa, jos vauvan sijaan ajattelen nukkumattia. Sitten viimeiset lapsivesikalvot sanovat poks ja supistuskivut yltyvät potenssiin sata. Yritän supistuksen kourissa saada ilokaasumaskin läpi miehen ymmärtämään, että haluan kätilön paikalle heti. Kätilö lupaa miulle spinaalipuudutteen ja pian lääkäri tuleekin laittamaan sen. Voi onnea. Miusta ei tosiaan olisi luomusynnyttäjäksi.

Kivut katoavat hetkeksi ja yritän torkkua. Se onnistuu vähän huonosti, koska lääkkeen ja jännityksen takia tärisen kuin horkassa. Kivut alkavat palailla ja kätilö tulee kurkkaamaan tilanteen: olemme miehen kanssa järkyttyneitä kun hän kysyy, missä asennossa haluaisin nyt alkaa ponnistaa. NYT?? Apua!

En tuntenut Ellusta tarvetta ponnistaa enkä tunne nytkään. Yritän sitten vain ponnistaa silloin kun supistaa. Mies kysyy kätilöltä, että onhan tämä vauva varmasti oikeassa asennossa (Ellu syntyi virheasennossa avosuisena): "Sitä on vähän vaikea sanoa kun tää on jo niin alhaalla, yllätkö muuten siihen soittokelloon jos tulee tarvis." Siinä kohtaa mie tajuan, että jotain on taas hassusti, mutta noh, selvittiin siitä viimeksikin!

Ponnistusvaihe on rankka, mutta ei epätoivoisen tuntuinen, ja se kestää vain kahdeksan minuuttia (huimaa verrattuna Elluun ja tuntiin ja varttiin). Vauva syntyy ja kätilö kiljaisee sen olevan tyttö. Vauva itkee ja me tuijotamme miehen kanssa hölmistyneinä: niin pieni! Saan tytön rinnalle ja hetken aikaa hän näyttää ihan siskoltaan.



Ihastelemme pientä ja istukka syntyy kokonaisena. En tarvitse tikkejä tai muuta kursimista. Kätilö jättää meidät keskenämme ja juttelemme kaikkia siirappisuuksia. Sitten alan jo aika kovasti toivoa iltapalaa ja pääsyä osastolle nukkumaan. Mieskin on väsynyt. Nukkumattitreffeille pääsyä viivästyttää runsas jälkivuoto: yrittäessäni ensin käsilaukulle ja sitten suihkuun vuodan jättivaippasiteestä huolimatta varmaan ämpärillisen synnytyssalin lattialle. Saan jonkin tehotipan ja kätilö hyppii päälläni kohtua painaen. Hivenen alkaa kauhistuttaa, mutta onneksi tilanne rauhoittuu. Miut kärrätään vuodeosastolle ja vietän loppuyön tipassa tyttö kainalossa. Onnistun jopa vähän nukkumaan, vihdoin!



Ennen kotoitumista synnytys käydään kanssani läpi. Olen kokemukseen todella tyytyväinen, kätilö oli ihana ja miehestä oli koko synnytyksen ajan valtavasti tukea ja turvaa. Parin päivän päästä saamme kotiin kirjeen, jossa kerrotaan, että kuopuksemme on täyden kympin tyttö, jonka synnytyksessä avautumisvaihe kesti kahdeksan tuntia, ponnistusvaihe kahdeksan minuuttia ja jälkeisvaihe seitsemän minuuttia. Tyttö syntyi taas avosuisena eli väärässä asennossa, mutta kiitos pienen kokonsa (3,1kg) ja miun tilavan lantion hänkin mahtui syntymään alateitse.

Synnytyksestä jäi tosiaan hyvä mieli, kaikki sujui hyvin ja miulla oli turvallinen oli koko ajan, kiitos miehen ja sairaalan henkilökunnan, ja se on synnytyksessä todella tärkeää. Kokemuksen puolesta voisin tehdä tämän vielä uudestaan, mutta meidän perheessä taitaa nyt olla ihan tarpeeksi (ihania) lapsia. <3


15 kommenttia:

  1. <3 Näitä on kiva (ja kauhistuttava) lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi. :D Yritä ottaa tämä rohkaisevana ja kannustavana! ;)

      Poista
  2. Ihana synnytyskertomus.♡♡ Ja mahtavaa että siitä jäi positiivinen kokemus. :)
    Tasan vuosi sitten olin itse tällä hetkellä synnytyssalissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmista synnytyksistä jäi kyllä positiiviset fiilikset, tähän on hyvä lopettaa :D

      Poista
  3. Näin hyvää synnytyskokemusta on ihana lukea, vaikka loppuakohden kyyneleet silmissä joutuu lukemaankin - hyvästä syystä kuitenkin :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parempi pienellä liikutuksella kuin paniikki nousten. :D

      Poista
  4. Oli kyllä hieno lukea näin hyvä synnytyskokemus. Onneksi kaikki meni hyvin ja ponnistusvaihekaan ei ollut niin rankka. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ponnistusvaihe yllätti kyllä lyhyydellään, onneksi näin päin!

      Poista
  5. Mielenkiinnolla luin, vaikka omaa kokemusta ei ole. :)

    VastaaPoista
  6. Ihana! Kylmiä väreitä ja kyyneleitä <3 Tuli niin eläväisesti omat synnytykset mieleen.

    Onkohan tuossa muuten joku juttu, että jos kerran synnyttää virheasennossa lapsen, tulee herkästi muutkin niin? Meillä Kukkis ei ollut ihan avosuinen, vaan ikäänkuin nenä sisäreittä kohti ja Kirppu tuli samalla tapaa.. hmmp.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti lantion malli voi kääntää lapset väärään asentoon. Miua jälkitarkastuksen tehnyt lääkäri silloin varoitteli tästä, mutta myöhemmin kukaan lääkäri ei myöntänyt tällaista mahdollisuutta. Nyt osastolla ollut kätilö sanoi heti lantiosta, joten kai se jokin ihan oikea juttu on.

      Poista
  7. Ihana lukea näin positiivinen synnytyskertomus, kun itsellä ensimmäinen pian edessä ja jännitys alkaa olla huimaavaa. (Rv39+2) :)

    http://tiitiainenn.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!