torstai 24. marraskuuta 2016

Äidin ajatuksia vauvasta


 Välillä löydän itseni googlaamassa hakusanoilla "liian tyytyväinen vauva". Miulle pitäisi laittaa jokin esto Googleen, molempien tyttöjen kanssa löydän itseni googlaamasta milloin mitäkin. Olen älytön huolehtijaluonne ja aina välillä tuijotan Veenua ja mietin kauhuissani, että hän on kyllä liian tyytyväinen, onkohan kyseessä kehityshäiriö vai turvaton kiintymyssuhde, kun hän vain pötköttelee tyytyväisenä milloin missäkin ja hymyilee onnellisena kaikille muille paitsi kameralle.

 Veenusta on ilmeisen ihanaa olla vauva. Hän nauttii kaikista vauvamaisista jutuista, kuten sylissä olemisesta, leikkilauluista, rinnalla olemisesta, kainalokkain nukkumisesta ja tosiaan pötköttelystä milloin missäkin. Ellu oli aivan erilainen persoona, hänellä tuntui koko ajan olevan kiire oppimaan kaikkea uutta ja tekemään seuraavaa juttua. Veenulla ei ole kiire minnekään, hän mutustelee käsiään, lätkii lelujaan ja on vasta paristi kääntynyt kyljelleen. En edes kerro, mitä kaikkea siskonsa teki tässä iässä - ei siksi, että olisi jotenkin lahjakkaampi, vaan siksi, että hän oli vauvana aivan erilainen tyyppi.



Olen ajatellut alkaa vuokrata Veenua vanhainkoteihin. Hänestä on ihanaa, kun häntä katsellaan ihastuneesti: silloin hän vetää kädet sykkyrään rinnalle tai sormet suuhun, nostaa jalat ylös, keikuttaa pyllyään ja virnistelee iloisesti kujertaen. Kunnon veikistelijä, joka saa kaikki hyvälle tuulelle. Erityisen suloinen ja hymyileväinen hän osaa olla silloin, kun hän yllättäen herääkin vain kymmenen minuutin päiväunien jälkeen: eihän häntä mitenkään henno edes yrittää nukuttaa uudestaan, joten sitten noustaan taas ylös ja yritetään tehdä niitä optimisesti aloitettuja kotihommia vauva kainalossa.


Hän on pikkuinen tyttö, 3,5-kuisena edelleen hiukan alle viisikiloinen. Ellu painoi enemmän, mutta oli myös pidempi, joten Veenu kasvaa samalla mallilla. Nelikuisena hänelle pitäisi aloittaa soseiden maistelu imetyksen + pienen korvikelisän rinnalla, mutta tuntuupa hankalalta ajatukselta. Miusta hän on ihan liian pieni vasta, mutta maito ei selkeästi vain tartu häneen enkä oikein uskaltaisi alkaa odotella, että notkahtavatko kasvukäyrät vai eivä (Ellun kohdalla tästä keskusteltiin aika paljon, maistelut pitäisi näillä pitkillä ja hoikilla aloittaa suht varhain, että kuvioissa olisi puolivuotiaaksi mennessä ihan huomioitavat määrät soseita tasaisen kasvun takaamiseksi). Veenulla ei ole ollut mitään vatsavaivoja vaikka mie olen syönyt huolettomasti kaikkea, eikä meillä kummassakaan suvussa ole allergioita, mutta mutta. Toivottavasti hän alkaa vaikuttaa miun silmissä isommalta tässä parin viikon sisällä.

En tiedä, johtuuko hormoneista, tyttöjen erilaisita luonteista, äidiksi tulosta toista kertaa vai siitä, että Veenu näillä näkymin on perheemme viimeinen vauva, että olen henkisesti todella kiinni tytössä. Tietysti ihan jo imetyksen takia en voi jättää häntä pitkiksi ajoiksi, mutta en oikein edes halua. Kerran tai kahdesti viikossa olen poissa tunnin tai puolitoista kun tapaan ystävääni kävelyn merkeissä tai muita äitejä Ellun tanssissa ja se on ihan virkistävää, mutta muuten en oikein tahdo lähteä mihinkään ilman Veenua. Ellun ollessa vauva nautin mielettömästi vaikka kauppareissusta ihan itsekseni, nyt en. Olen kyllä jättänyt Veenun välillä isälleen tai kerran mummille, että olen päässyt Ellun kanssa uimaan, mutta siinäpä se. Ja lopputuloksen varmaan arvaatte kun kerron, että Ellu tuli tässä taannoin isänsä kanssa kotiin kamalalla kiireellä ja ryntäsi vaatteet riisuttuaan suoraan lelujensa pariin. Hänellä oli kuulemma kamala kiire imettämään. Miulla on imetyskiireen lisäksi yleensä myös kamala ikävä.




 Olisi voinut olla niinkin, että meillä ei olisi Veenua. Ellun raskaus- ja pikkuvauva-aika oli rankkaa niin fyysisesti kuin henkisestikin ja pohdin aika pitkään, olisiko miusta samaan ruljanssiin uudestaan ja vielä esikoisen ollessa jo kuvioissa. Pistimme sitten kuitenkin sormet ristiin ja toivoimme parasta: onneksi. Tämä aurinkoinen ja "liian tyytyväinen" tyttö on korjannut monta ensikertaa äidiksitulon aiheuttamaa traumaa ja tässä kolmen ja puolen kuukauden jälkeenkin olen sydäntäpuristavan onnellinen siitä, että meillä on hänet.

4 kommenttia:

  1. Miten kaunis kirjoitus! <3 Ihana kuulla, että edelleenkin asiat menevät hyvin :)
    Saa nähdä raaskinko minä lähtee vauvan luota minnekään. Itsekin muistan kuinka ihanaa oli silloin käydä yksin kaupassa ja tavata kavereita, mutta ehkä se on eri asia, jos vauva on vaativa koko päivän, niin silloin vaatii ainakin tämän mamman hermot lepoa :D

    VastaaPoista
  2. Hei luinkojan just oman julkaisemattoman postauksen. Kuulun myös näihin ylihuolehtiviin äiteihin, joille täytyisi laittaa esto Googleen, mut sit mä varmasti löytäisin itteni yahoo.comista. Välillä mustakin tuntuu, että poika on aivan liian hyväntuulinen, hyvä nukkumaan ja syömään ollakseen totta. Hölmöä ajatella näin, mutta on nuo esikoiset tainnut opettaa meitä niin urakalla, että ihmekös tuo ;D

    VastaaPoista
  3. Ihana Veenu.♥ Ja ihan kuin olisit kirjoittanut meidän Ainosta, sillä hän oli vauvana juuri samankaltainen. :)
    Ja tunnistan itseni. Olin ja taidan edelleen olla Hugossa todella paljon kiinni, sillä onhan hän meidän viimeinen. Tai näin ollaan ainakin puhuttu. Imetyksen lopettaminen ei koskaan ole tuntunut näin kamalalta ja edelleen kaipaan kovasti niitä hetkiä.

    VastaaPoista
  4. Voi suloista Veenua! On se vanhemmuus, etenkin äitiys, hankalaa. Jos on haasteita, se huolettaa. Jos ei ole, niin huolettaa silti. Niin tuttua!

    On ihana lukea miten huolista huolimatta selvästi nautit äitiydestä!

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!