lauantai 18. helmikuuta 2017

Sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän


Jokainen vanhempi haluaa lapselleen kaiken sen hyvän, jonka itse lapsena sai ja lisäksi vielä sen, mitä ei itse saanut. Meille miehen kanssa on selvää, että haluamme kasvattaa tytöistä itsevarmoja, uteliaita ja empaattisia tyyppejä, meidän mielestämme siinä ovat elämässä pärjäävän ihmisen avaimet. Ja lisäksi miulla on yksi elämänala, johon haluan innostaa tytöt pienestä pitäen. Se on liikunta.


Mie en ole koskaan ollut mikään liikkuja. Olen lapsena arka, nuorena kömpelö ja nykyään niin perustaitamaton liikkumaan, etten helposti lähde hikoilemaan mihinkään, missä muut näkevät. Tytöille haluaisin erilaisen kohtalon, ja että liikunta olisi heille pakkopullan sijaan iloinen ja luonteva osa elämää.


Teen siis tälle asialle, mitä voin. Ostan välineitä ja hiljennän omaa tahtiani, että tytöt saavat harjoitella potkuttelua ja pyöräilyä. Viikonloppuisin käymme uimassa tai liikuntamaassa kiipeilemässä ja pallopeleissä, riekumme Hoplopeissa ja leikkipuistoissa, ostamme vanhemmillekin kypärät ja ramppaamme luistelemassa. Istun käytävässä kun Ellu tanhuaa ja odotan hänen kanssaan sitä, että hän voi ilmoittautua balettiin ja salibandyyn. Tarkoitus ei ole verenmaku suussa potkia tytöistä ballerinoja tai jääkiekkotähtiä, vaan hiljakseen kartuttaa liikuntataitoja ja antaa heidän kokeilla itseään kiinnostavia yksilö- ja ryhmälajeja.


Ja ovathan luistelu, hiihtäminen, Hoplopit ja mäenlaskut ihanaa yhteistä tekemistä. Lapset nauttivat ja oppivat hauskan pidon ohella uutta, ja vanhemmatkin saavat liikuntaa. On ihana seurata, miten Ellu oppii koko ajan uutta ja saa koko ajan lisää itseluottamusta eri liikuntajutuissa.

Mies ei ollut luistellut yli kymmeneen vuoteen ennen kuin hän viime talvena osti hokkarit luistellakseen Ellun kanssa, eikä miunkaan suksilla ole vapaa-aikana hiihdetty ainakaan viiteen vuoteen. Eli vaikka haluaisin lisätä liikuntaa lasteni elämään, niin olen huomaamatta saanut sitä myös itse.

Koululaisena yritin katkaista sukseni tappavan tylsän hiihtolenkin välttämiseksi, nyt odotin monta päivää innoissani tätä hiihtoretkeä. Se on edistystä.

8 kommenttia:

  1. Voi, suoraan kuin mun kynästä. Minä olin ja olen kyllä vieläkin pirun laiska liikkumaan. Pienestä pitäen vihasin mm. sitä koulun pakko hiihtoa ja sateessa juoksemista. Ratsastus ja luistelu oli ainoat lajit mistä todella pidin, mutta en päässyt niitä koskaan harrastamaan siinä määrin kuin olisin halunnut, koska ne maksoivat niin paljon. Se on tosi tärkeää, että lapset saavat harrastaa itselle mieluisia asioita ja lasten ollessa näin pieniä on vanhempien tehtävä ohjata heitä kokeilemaan uusia lajeja. Itsekin toivon, että pojista kasvaa liikunnallisia ja itsevarmoja ihmisiä ja mikä olisikaan parempi tapa vahvistaa itsetuntoa kuin mielekäs tekeminen ja niiden kautta tulevat onnistumisen kokemukset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että meitä on muitakin! Mie toivon, että tytöille kasvaisi luottamus itsestään liikkujina, että he uskaltaisivat rohkeasti kokeilla uusia lajeja ja olla välillä niitä porukan huonoimpiakin - eikä se haittaisi mitään!

      Poista
  2. Mie olen oikeestaan vasta aikuisena, tai ehkä jo jossain kohden teini-ikää oppinut liikunnan riemun. Sitä ennen se ei oikein auennu miulle, ja peruskoulussa en halunnu että kukaan näkee itseä vapaa-ajalla liikkumassa, ettei vaan kukaan tuu naljailee että laihduttaisin :D Oli paino niin herkkä asia sillon. Ootan kans, että meiän tyyppi vähän kasvaa, ja pääsee kokeilemaan kaikkea kivaa :) Josko vois häntä auttaa saamaan "normaalimman" suhtautumisen liikuntaan ihan alusta asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin inhottavaa, heti jos tyttö tai nainen ei ota kakkupalaa tai lähtee lenkille, se ajatellaan ulkonäkökeskeisesti. Toivottavasti tähän tulisi muutos!

      Poista
  3. Mulla on myös ihan sama ajatus, että omia lapsiani tulen käyttämään erilaisissa harrastuksissa. Ei siksi, että pitäisi kilpailla tai olla missään paras tai erityisen hyvä, vaan siksi, että liikunta on hauskaa (ja haluan lastenkin huomaavan tämän) ja kun siinä saa onnistumisen kokemuksia, niin itseluottamuskin kasvaa. Itse en ole päässyt harrastamaan juuri mitään lapsena ja kyllä sitä arkaili omaa liikkumistaankin sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miullakaan ei maalla asuneena ollut liikuntaharrastuksia, ja on tosiaan ollut vaikes lähteä nyt niihin. Toivottavasti asia kuitenkin vielä muuttuisi - asenteeni liikuntaan on kuitenkin edes vähän muuttunut positiivisempaan suuntaan, eli ehkä toivoa on!

      Poista
  4. Hieno päätös! Minäkään en ole koskaan ollut mitenkään erityisen liikunnallinen, etenkään lapsena. Toivon myös, että Bonsku omaksuu liikunnan ilon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että muilla on vähän sama tausta ja samat toiveet omille lapsille!

      Poista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!