maanantai 7. elokuuta 2017

Vuosi kahden lapsen äitinä

Vuosi sitten tänään olin käymässä nukkumaan kun lapsivettä alkoi tihkua. Puoliksi iloisena ja puoliksi paniikissa soitin ohjeita synnytysosastolta ja tein hälytyssoiton lastenvahdiksi tulevalle mummille, ja vielä varoitussoiton lähellä asuvalle ystävälleni jos olisi tullut äkkilähtö ja sairaalaan olisi pitänyt lähteä ennen kuin mummi ehtii paikalle. No ei pitänyt - supistuksia sai odotella vielä melkein vuorokauden ja päivä ehti vaihtua vielä kertaalleen, ennen kuin Veenu syntyi. 



Mutta tässä sitä nyt sitten ollaan oltu vuosi kahden lapsen äitinä. Ja onhan tämä ollut aikamoinen vuosi. Toisaalta kahden lapsen äitinä on ihanaa, tytöt ovat mahtavia tyyppejä ja he ovat rakastaneet toisiaan alusta saakka, molemmat fanittavat toisiaan täysillä. Arki on pyörinyt ihan kivasti, kaikki ovat saaneet ruokaa ja unta suht oikeisiin aikoihin ja mielekästä tekemistä on löytynyt molemmille lapsille. Ellu otti isosisaruuden coolisti ja Veenu on aina ollut rento likka, joka solahti hyvin mukaan menevään ja tulevaan perheeseemme.



Mutta toisaalta. Täällä ei ole hiljaista minuuttiakaan, jos edes toinen tytöistä on hereillä. Leluja ja kaikkea leluiksi omittua on joka puolella. Aina saa olla laittamassa ruokaa tai tiskaamassa, tai ainakin suunnittelemassa tulevia aterioita. Pyykkikorissa on aina pyykkejä. Jos kotitöiden ja lasten kanssa puuhailun jälkeen pääsee hetkeksi painamaan pyrstönsä alas, kuuluu selän takaa noin kahden sekunnin kuluttua äihii/äiti, riippuen, kuinka vanha senhetkinen kutsuja on. Veenulla on liian vähän aikaa leikkiä ja puuhailla omaan tahtiinsa kun häntä raahataan siskon urheilukoulun tai tanhutunnin reunamille odottelemaan, ja Ellu taas saa ihan liian usein vastaukseksi, että äiti ei nyt ehdi/jaksa lukea/leikkiä/askarrella: "Leiki nyt vähän aikaa Veenun kanssa, miun on pakko laittaa tämä loppuun.." Riittämättömyyttä on saanut kokea.

Ja sitten taas - haleja, pusuja, yhteisiä leikkejä ja lauluhetkiä, retkiä, juhlia, lisää haleja, vauvan kujerrusta ja nelivuotiaan kikatusta. Miten paljon onnea ja iloa mahtuukaan kahteen ihmislapseen ja miten onnelliseksi heidän kanssaan oleminen miut tekee. Vaikka kotityöt kaatuvat päälle ja silmäpussit painavat miljoonan, olisin valmis saamaan kolmannen vauvan vaikka heti, koska lisääntyvien kotitöiden lisäksi se tietäisi lisää hymyjä ja läheisyyttä ja haleja ja kujerrusta.



Koti on tosiaan usein kuin pommin jäljiltä ja parisuhteen hoitaminen on tänä vuonna ollut ihan täysi vitsi. Mutta ehkä meillä vielä joskus on aikaa ja voimia siihenkin. Myös miun harrastukset ovat jääneet välistä melkein kokonaan: yhtä ystävääni tapaan lenkillä kerran viikossa tai kahdessa, siinäpä se. Mutta ensi vuonna petraan, lupaan, ja otan aikaa itselleni kun pienempi iso tyttöni ei tarvitse miua enää ihan niin paljon.




Tämä vuosi mentiin lasten ehdoilla, ja erityisesti Veenun. Ja niin sen vauvavuonna kuuluu miun ja miehen mielestä meidän perheessä mennäkin. Tuleva vuosi on sitten taas hiukan enemmän meidän vanhempien, vaikka tyttöjen tarpeet ja toiveet ovatkin meillä ykkösenä. Perhe-elämän vastapainoksi enemmän omia harrastuksia ja projekteja, ja ehkä myös vähän enemmän aikaa ihan aikuisten kesken. Mie elvyttelen tällä hetkellä jäissä ollutta juoksuharrastustani ja odotan syksyltä monta muutakin juttua, jotka ovat miulle Minnalle, joka on onnellinen kahden lapsen äiti, mutta samalla (ehkä? Muistaakseni?) muutakin kuin äiti.

Me olisimme varmasti olleet onnellinen yksilapsinen perhe. Ellu olisi varmasti riittänyt meille tyttäreksi täydellisen hyvin, ja meillä olisi ollut ihana elämä kolmestaan. Mutta heti Veenun ensihetkistä alkaen oli selvää, että me olemme VIELÄ onnellisempia, kun meitä on neljä, ja että tyttäremme saavat tästä elämästä irti kaikista miinusmerkeistä huolimatta enemmän, kun heillä on toisensa. Vaikka välillä väsyttää, niin tämä on ollut ihana ja antoisa vuosi, jota voin muistella lämmöllä. Tein näiden kahden kanssa parhaani, tiedän sen riittämättömyyden tunteista huolimatta, enempää en olisi voinut antaa ja se mitä annoin, on ihan tarpeeksi.



2 kommenttia:

  1. Meillä on 4,5- ja 3-vuotiaat ja voi olisin toivonut jonkun sanovan ennen kuopuksen syntymää olemaan itselle armollisempi, koska tämä riittämättömyys on ihan älytöntä.

    VastaaPoista
  2. Tämä olisi voinut olla mun kirjoittama.. ihan samoja ajatuksia ja tilanteita on mahtunut meidänkin vuoteen. Tosin ihmekös se, kun elämäntilanne niin samankaltainen kahden lapsen kanssa. Mun oma blogi on jäänyt pelkästä laiskuudesta, mutta ihailen miten sä jaksat aina kirjoitella tänne! Teillä on niin ihananoloinen perhe ja näistä sun teksteistä ei voi olla tulematta hyvälle mielelle :)

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!