tiistai 6. helmikuuta 2018

Hoitovapaanjatkopaniikki


Olen enemmän tai vähemmän vakavissani ajatellut, että olisi aika hienoa olla kotiäitinä siihen saakka, kun Veenu täyttää kolme. Urallisesti ja taloudellisestihan se on silkkaa itsemurhaa, mutta olisihan se nyt hienoa, Veenu olisi kolmevuotias touhutäti touhutäti ja Ellu esikoululainen... Mutta olisi se kyllä itsemurhaa henkisestikin, kaikki ne väsyneet aamut, miljoona kuorittavaa perunaa, kurahousuja, loputtomia barbi- ja ponileikkejä ja ikuinen sotku, kaikki itkut ja uhmat ja kiukut.


Jos meillä olisi innokas isovanhempi hoitamaan lapsia tai nykyinen päivähoito olisi laadukkaampaa, niin lähtisin varmaan töihin, kun Veenu täyttää kaksi. Pidän työstäni ja tiedän, että päiväkotiarki voi olla lapsille oikein hyväksi. Mutta, epäsuosittu mielipiteeni: laatu on tällä hetkellä todella surkeaa lähes kaikkialla, ryhmät ovat aivan liian isoja, henkilökunta on loppuunkulutettua ja iso osa päivästä kuluu siihen, että lapset yritetään pitää hengissä. Itkisin itseni uneen joka ilta, kun päiväkodin aikuinen ei puolen vuoden jälkeenkään muistaisi, ketä lasta olen ilmestynyt hakemaan tai Veenu tulisi kotiin kolhu kasvoissaan eikä kukaan osaisi kertoa, mistä se on tullut.


Ja on miusta kiva olla kotonakin, saan nähdä tyttöjen kasvavan ja oppivan ja arki on mahtavan kivaa valtaosan ajasta. Mutta paineet, joita itse asetan itselleni, ovat valtavat: olenko tarpeeksi läsnä, syömmekö tarpeeksi terveellisesti, paljonko hyvän äidin pitää leikkiä tai lukea, ennen kuin voi sanoa ei? Erityisesti Ellun kanssa koen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, pitäisi opetella pelejä ja lukea kehittäviä kirjoja ja harjoitella tekemään rusetteja, mutta aika ja oma energia ei vain anna myöten. Olisi ihanaa, jos jollein muullekin voisi antaa vastuuta Ellun kasvattamisesta kuin meille vanhemmille. Ja olisinko parempi äiti illat ja viikonloput, jos välillä kävisin töissä?


Mutta sitten toisaalta. Kun itse palasin töihin ja Ellu aloitti päiväkodissa, koin aika olevani ihan väärässä paikassa. Koin ahdistusta Ellun hoitopäivien pituudesta ja laskin ainakin kerran viikossa, että milloin hoitovapaani alkaisi jos käyttäisinkin mahdollisuuteni palata hoitovapaalle alle kolmivuotiaani kanssa. En halua sitä tunnetta enää.

On tämä nyt taas vaikeaa. Puhuin eilen asiasta pomoni kanssa ja lupasin laittaa sähköpostilla hoitovapaani mahdollisia jatkopäivämääriä, kunhan ne keksisin. Puhelun aikana olin päätöksistäni aika varma, mutta nyt poden jotain päätöspaniikkia. Toisaalta tiedän, että töitä ehdin tehdä vielä koko ikäni, mutta mikä sitten olisi tytöille paras päätös... Ei ole helppoa taas!


13 kommenttia:

  1. Tsemppiä päätökseen! Kaikessa on aina puolensa ja puolensa. Muistan aina, kun yhdessä työyhteisön iltamassa vanhemmat työntekijät kaikki toisensa perään kertoivat, että kyllä töissä lapset sai kaikki ne paukut päiväsaikaan, ei ollut enää niin paljon sitten illalla "mitä antaa" niille omille. Möh :'''( Vaikka eihän se kaikilla varmasti niinkään mene.
    Ja niin, niitä kurahousuja ei taida yhtään sen vähemmän olla siellä töissäkään! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, kurahousujen määrä moninkertaistuu töissä. :D

      Miekin kuulin noita kokemuksia työkavereilta, mutta en tunnusta kuuluneeni tuohon ryhmään kun olin töissä Ellun ollessa pieni. Jos yritinkin, niin Ellu kyllä osasi vaatia aktiviteetteja.

      Poista
  2. Miulla on samanlaiset pohdinnat täällä ja ensimmäinen pvmäärä pitäisi ensi kuun alussa ilmoittaa. Jos vaan rahatilanne olisi toinen jatkaisin kotona ja käytäisiin kerhoissa jne mutta ei taida kauaa onnistua. Jahkaan ja vatkaan kuitenkin 🤔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä päätöksentekoon! Ei nää kyllä helppoja juttuja ole.

      Poista
  3. Noi on kyllä rankkoja päätöksiä ja samoja pohdintoja itselläkin on mielessä. Tällä hetkellä ei ole yhtään ikävä töihin ja molemmat lapset viihtyy super hyvin kotona, vaikka Lilianin kohdalla tunnen samoja fiiliksiä - onko kasvatus tarpeeksi "laadukasta" ja olenko tarpeeksi läsnä. En yhtään myöskään jaksa leikkiä koko päivää, joten jatkuva pyytäminen leikkiin turhauttaa, sillä en vaan innostuu niistä mielikuvitusleikeistä jatkuvasti. Minulle syksyllä olisi varmasti sopiva tilanne, jos pystyisi palaamaan töihin 3-4pv viikossa. Mutta iiik en tiedä haluanko sitäkään välillä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä siullekin näiden pohtimiseen! Tuota kolmipäiväistä viikkoa miekin ehkä miettisin, mutta en sitten tiedä, jäisikö siitä yhtään rahaa käteen päivähoitomaksujen jne jälkeen

      Poista
  4. Samoja pohdintoja täälläkin kesällä 2v täyttävän kanssa. Paitsi että olen ilmoittanut palaavani syksyllä töihin. Että olisiko pitänyt vielä olla se yksi vuosi lisää kotona. On niin monen tekijän summa , mitkä vaikuttaa mihinkin. Talouspuoli eniten. Nyt olen tehnyt sijaisuuksia ja eläkkeellä oleva äitini hoitanut pientä, kuitenkin koko ajan tuntuu että onko sekään oikein että toinen käyttää useamman kerran viikossa aikansa lapseni hoitoon. Syyllisyys ja kiitollisuudenvelka. Onneksi kuitenkin hän on hoitanut niin saa pieni olla kotona siihen 2v asti ja vähän yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei nämä helppoja päätöksiä ole ja jokaisessa vaihtoehdossa on hyvää ja huonoa. Teidän järjestely kuulostaa hyvältä ja varmaan olette asiasta äitisi kanssa ennen kuin tähän lähditte, joten pois syyllisyys ja muut ikävät tunteet!

      Poista
  5. Mulla ei onneksi ole kokemusta tuosta etteikö aikuiset tunnistaisi ketä olen hakemassa tai osaisi kertoa mitä on tapahtunut jos lapsella on kuhmu otsassa. Ja meidän lapset ovat yhdessä Suomen suurimmista päiväkodeista, noin 200 lasta.

    Päinvastoin. Kun kävelen pihaan niin aina joku lasten hoitajista kävelee vastaan ja tulee kertomaan kuulumiset. Kyseleepä vielä meidän koululaisenkin kuulumisia, kun on kolme vuotta sitten lähtenyt jo kouluun samasta jättipäiväkodista.
    Paljon tarkemmin minulle on tuolla päiväkodissa kerrottu joka naarmusta ja kuhmusta kuin aikaisemmin perhepäivähoitajalla. Silloin hoitaja ei yleensä ollut edes huomannut kuhmua tai muuta jälkeä.

    Mutta ymmärrän. Itse olen palannut töihin aina omasta tahdostani jo ennen kuin kukaan lapsista on täyttänyt edes kahta vuotta ja aina odottanut töihin paluuta innolla niin kauan kunnes siihen on ollut enää kolme viikkoa, kaksi viikkoa, viikko.... Silloin on aina iskenyt paniikki, huono äiti -olo ja syyllisyys.

    Hyvin se menee, mitä tahansa päätätkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että teillä on hyviä hoitokokemuksia! On meilläkin Ellun ajoilta, mutta myös niitä huonoja, ja ne kyllä painavat.

      Katsotaan, mihin päätökseen tässä tullaan!

      Poista
  6. Ei ole lapsia, mutta sanoisin ole niin kauan kotona kun pystyt. Niin minä tekisin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parhaat lastenkasvatusvinkit tulevat monesti lapsettomilta, joten näkemyksesi on oikein tervetullut! Miekin mietin, että tätä mahdollisuutta ei toiste tule, mutta töitä ehtii tehdä vielä kymmeniä vuosia

      Poista
  7. Tsemppiä päätökseen, olit sitten tehnyt sen jo tai et. Eivät nämä ole kyllä ollenkaan yksinkertaisia asioita. Minullakin on todella ristiriitaiset fiilikset varhaiskasvatuksen laadun suhteen. Toisaalta suosittelen töissäni monelle lapselle päiväkotia ja tapaan usein paljon omistautuneita työntekijöitä, jotka todella tekevät kaikkensa lasten eteen. Toisaalta en haluaisi omia lapsiani kovin pienenä päiväkotiin. Joissain päiväkodeissa saadaan homma toimimaan, osassa taas ei niin hyvin. Ja ne resurssit ja ryhmäkoot. Siitähän se pitkälti on kiinni, ei ammattitaidon puutteesta ja omistautumisesta.

    En vielä tiedä, kauanko aion olla tällä kertaa kotona. Sen verran ainakin, että mieskin pääsee taas ainakin puoleksi vuodeksi kotiin, mutta muuten en ole varma. Siitä olen kyllä aika varma, että osittaista hoitovapaata aion hyödyntää kyllä niin kauan kuin vain saan ja se on rahallisesti mahdollista. Se ajatus lohduttaa töihinpaluussa, että lyhennettyä työaikaa saa tehdä yli 3-vuotiaankin kanssa aina sinne tokaluokan loppuun.

    VastaaPoista

Kaikenlaiset kommentit piristävät päivääni!