torstai 20. syyskuuta 2018

Leikkiminen, tuo äidin kidutusmuoto

'Äiti, tuletko meidän kanssa leikkimään?'
'Onko pakko? Ei kun siis, ööh, joo, ihan kohta, pilkon vaan nää perunat ensin loppuun.'

Ja sitten toivon, etteivät ne perunat loppuisi about ikinä.


Leikkiminen on tylsää. Ihan äärettömän tylsää. En oikeasti jaksaisi heilutella jotain muoviponia, joka on innoissaan menossa miljoonannen kerran juhliin syömään kakkua tai muumipeikkoa, jonka pitää keinua Niiskuneidin kanssa ja juosta mörköä pakoon. Välillä tekisi mieli sanoa, että oho, muumipeikko nukkuu nyt talviunta, ei se herää ainakaan viikkoon, mie menen odottelemaan sitä tuonne sohvalle.

Työhöni kuuluu leikkiminen. Se on erilaista: töissä ponileikki on ohjausta, havainnointia, kielellisten, matemaattisten ja sosiaalisten taitojen tukemista, lapseen tutustumista ja vaikka mitä muuta. Kotona se on lähinnä kidutusta.


Tottakai olen aina tukenut tyttöjen leikkejä. Ellun ollessa pieni leikin hänen kanssaan paljon ja opetin, miten kaksi muoviotusta voi jutella toisilleen, miten nukkevauvoja syötetään ja miten leluja käytetään. Nykyäänkin annan ideoita leikin juoneen, autan etsimään leikkivälineitä, autan selvittämään ristiriitoja ja autan Veenua hoitamaan osuutensa leikistä, mutta koska homma sujuu varsin hyvin, niin EI, EN TODELLAKAAN TULE LEIKKIMÄÄN PONEILLA, teen mieluummin vaikka veroilmoituksen tai muuta ratkiriemukasta, aaargh. Leikki on lapselle niin tärkeää ja arvokasta, mutta aikuiselle välillä niin tylsää.

Joskus yritän tehdä leikistä itselleni mielekkäämpää. Keksin jonkun suureellisen, jännittävän juonen, ponit, muumit tai barbit joutuvat sellaisiin seikkailuihin että Walt Disneyn porukka jää kevyesti toiseksi. Mörkö on niin pelottava, että kaikki meinaavat pissata housuun tai Pinkie Pie (se pinkki My little pony) niin hassu, että tytöt kikattavat mahat kipeinä. Miullakin on hauskempaa, mutta tässä on se ongelma, että jos heittäytyy superleikkijäksi, joutuu leikkiin AINA.  'Äiti voidaanko taas leikkiä sitä leikkiä, missä mörkö kurkkii ikkunoista ja tulee sisältä etsimään niitä muumeja?' Toisto on tärkeää, mutta on kaksi asiaa, jossa se käy aika pian tylsäksi ainakin aikuiselle : leikki ja Puppe-kirjat.


Mutta kyllä mie leikinkin tyttöjen kanssa, miulle se on pakkopullaa, heille tärkeää. Leikin joka päivä jotain leikkiä niin, etten samalla vilkuile kelloa tai puhelinta tai yritä lukea kirjaa, vaan leikin kunnolla. Mies pitää miua varmasti superäitinä, koska olen monesti tyttöjen kanssa leikkimässä, kun hän tulee kotiin. Olen jättänyt kertomatta, että se on ihan täysin taktista: isin tulo kotiin lopettaa täysin varmasti leikin, ja onhan se helpottavaa tietää, että tämäkin kärsimys loppuu ehdottoman viimeistään 16.20, vaikka Pinkie Pien seikkailut tuntuvatkin kestävän miljoona vuotta.

Lapsena leikin muuten todella pitkään, yläkoululaiseksi asti, tosin tietysti kavereilta salaa. Sain pikkusiskoistani siihen hyvän tekosyyn. Muistan miettineeni, että miksi aikuiset eivät leiki, mie en ainakaan koskaan lopeta leikkimistä. Mitä tälle mahtavalle tavoitteelle kävi? Ja sille, että ostaisin aikuisena kaupasta ihan äääälyttömästi karkkia, ja leluhyllyn kaikkein hienoimman barbien? Elämä omien lapsien kanssa olisi paljon kevyempää, jos olisi onnistunut jäämään itse hiukan enemmän lapseksi.


Osaatteko te leikkiä? 

perjantai 14. syyskuuta 2018

Niiskuneiti, sinäkö siinä?

Lasten kanssa on kyllä ihanaa, koska nauraa saa monta kertaa päivässä. Lasten mielikuvitus on kyllä uskomaton, ja puheen kehittyessä arjessa tulee vastaan suorastaan hersyviä tilanteita.

Olimme tyttöjen kanssa tänään aamulla Kontissa ja vitriinissä oli komean näköinen lautanen. Veenu innostui.
'Isi!!! Isin kuva!!'
Ellu tuli myös katsomaan ja kommentoi, ettei se kyllä ole isin kuva, koska eihän siinä ole edes partaa.


Miua nauratti isin ja toisen suurmiehen sekoittaminen toisiinsa jo valmiiksi, mutta Veenu laittoi kädet puuskaan ja katsoi Ellua tuimasti:
'On isin kuva! Isi pienenä!

Se selittänee.

Muskarin jälkeen kävimme kirjastossa ja vein Veenun vessaan. Potalla istuessaan hän riemastui:
' Katso äiti, Niiskuneidin jalka!'
Kieltämättä. Muumien jälkeinen ura ei ilmeisesti ottanut oikein tuulta alleen.


maanantai 10. syyskuuta 2018

Lähdetään Rovaniemelle siis

Bucket Listilläni oli Rovaniemi. En ole koskaan käynyt Jyväskylää pohjoisempana, Rovaniemi vaikutti mahtavalta paikalta ja siellä asuu ihana Outi. Pitkä välimatka hiukan hirvitti ja tuntui jotenkin itsekkäältä käyttää kokonainen viikonloppu 'vain itseen', mutta onneksi lähdin.



Reissuseuraksi Tampereelta asti tuli Milla, ja junailu meni oikein mukavasti jutellessa ja syöden. Karjalan neidolle maisemat muuttuivat aika pian Tampereen jälkeen hämmentäviksi, mäet hävisivät ja joet muuttuivat jättimäisiksi. Siinä kohtaa, kun näin ensimmäisen vaaran, olin niin innoissani että muut junassa istujat näyttivät haluavan siirtyä kauemmaksi. :D


Outi oli suunnitellut meille mielettömät meiningit. Heti saapumisen jälkeen pääsimme Ounasvaaralle ihastelemaan maisemia ja tutustuimme auton kyydissä kaupunkiin. Olo oli ihmeekseni tosi kotoisa, koska kuten olemme historian tunneilla oppineet, saksalaiset polttivat aikoinaan Rovaniemen ja lähes koko muun Lapin, joten rakennukset ovat Rovaniemellä varsin saman ikäisiä kuin sotien jälkeen kasvamaan lähteneessä Lappeenrannassa. Outi selvästi rakastaa kotikaupunkiaan, ja olihan se hieno paikka, kaikki on lähellä, niin palvelut kuin luontokin.


Muutkin rovaniemeläiset kuin Outi olivat kovin ylpeitä kotikaupungistaan. Joulupukkiaiheita näkyi siellä sun täällä, melkein jokaisessa kadunkulmassa oli jonkinlainen poro ja Rovaniemen persoonallisesta asemakaavasta (kaupungin kadut muodostavat poron pään) oli keksitty vaikka mitä. Kaupungissa satuttiin tietysti viettämään myös Rovaniemi - viikkoa, ehkä sekin vaikutti tähän kotiseuturakkauteen.


Kun kerta Napapiirin läheisyyteen oli tultu, piti se tietysti käydä ylittämässä! Kävimme myös tapaamassa joulupukkia, ja me noin kolmikymppiset etelän kottaraiset olimme pukin karisman edessä ihan punastelevia pikkutyttöjä. Pukki tiedusteli joululahjatoiveemme ja kyllä oli vaikea vastata niin äkkiä kun mukava herra sitä niin kiinnostuneesti kyselee! Outi tapaa paikkakuntalaisena pukkia meitä useammin, joten hän oli kovin coolina, mutta meille jäi Millan kanssa muistoksi video jossa käyttäydymme suurinpiirtein kuin omat viisivuotiaat tyttäremme.


Jos Rovaniemen seudulle on asiaa, niin Joulupukkia kannattaa ehdottomasti käydä tervehtimässä. Sisäänkäynti pukin luokse on hyvin vaikuttava ja jopa jännittävä, ja pukin vastaanotto on aikamoinen kokemus aikuisellekin. Pukkia saa tulla tervehtimään ilmaiseksi, halutessaan visiitistä voi ostaa muistoksi videon ja kuvan tai kuvia.

Napapiiriltä löytyvät myös Joulupukin pääposti, jossa on postipalveluiden lisäksi esillä lasten poro- ja tonttuvauvoille lähettämiä tutteja ja kirjeitä lapsilta ympäri maailman. Kauppoja löytyy vaikka minkälaisia, joulu - ja Lappi-matkamuistojen lisäksi kiertelimme esimerkiksi Iittalan ja Marimekon myymälöissä. Marttiinin myymälästä ostin miehelle tuliaiseksi hienon puukon.


Rovaniemen keskustassa oli valtavasti erilaisia houkuttelevia ravintoloita ja myös jänniä kauppoja. Me söimme Cafe & Bar 21:ssa, joka on tunnettu iiiiihanista vohveleistaan. Myös salaatit ja kakkupalat näyttivät mahtavan hyviltä.

Vastapäätä lounaspaikkaamme oli sisustuskauppa Tavarataivas Ajantasku, jossa myytiin ihania vetimiä, kalkkimaaleja ja persoonallisia sisustustavaroita. Toinen ihana kauppa on tee- ja kahvikauppa Mandragora, jossa myytiin myös upeita suklaita.


Kävimme päiväkahvilla Choco deli - suklaapuodissa, jossa perinteisempien suklaakonvehteja rinnalla oli tarjolla esimerkiksi hillaa, mustikkaa ja POROA. Porosuklaat olivat Outin suureksi harmiksi loppu ja mie varmistelin myyjältä, että myyvätkö he IHAN OIKEASTI savuporosuklaata ja ostaako sitä muka oikeasti joku. Kuulemma kyseessä on puodin suosituin konvehti, joten ilmeisesti ostaa. Me maistelimme nyt muita makuja ja oi, ne olivat kyllä herkullisia.


Sunnuntaina ennen kotimatkan alkua (vaivaiset kymmenen tuntia Rovaniemeltä Lappeenrantaan) ehdimme käydä vielä Arktikum - museossa ja nopeasti kurkkaamassa tiedekeskus Pilkettä. Pilkkeessä esiteltiin tällä hetkellä metsätyökoneita, paperia ja kierrätystä, ja se vaikutti oikein hauskalta paikalta lasten kanssa vierailtavaksi. Arktikum puolestaan esitteli arktista luontoa ja kulttuuria, eli näimme niin revontulia, arktisia eläimiä, saamelaiskulttuuria kuin paikallisen matkailun historiaakin.


Kaiken kulttuurin ja turistina olemisen lisäksi ehdimme höpötellä, saunoa, maalata yhden penkin, maata poreammeessa (ihanaa kun ystävillä on poreammeita) , kokeilla kirjontaa, nauttia Outin herkkuruuista ja opetella tekemään erinomaista munakokkelia. En kyllä tiedä, osaanko, mutta ainakin ostin paikallisten käsityötaitajien myyjäisistä maailman parhaaksi mainostetun kauhan, joten jos ei sillä onnistu, niin ihme on!

Viikonloppu oli ihana. Oli hienoa nähdä ihania, tärkeitä naisia ja kokonaan uusi kaupunki. Ja opin, että olenkin aika hyvä junamatkailija, kymmenen tunnin matkallakaan ei tullut yhtään tylsää. Ja sain sen maailman parhaan kauhan, ja ylitin napapiirin, ja silleen.


En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin tähän loppuun kuulostamatta kamalan kliseiseltä tai siirappiselta. Ehkäpä totean vain, että toiset ihmiset tuntuvat aina olevan lähellä, vaikka he oikeasti olisivatkin ihan toisella puolella Suomea. Ja jään edelleen ihmettelemään sitä, miten ihmeellistä elämä on, ja että me kolme melkein kuusi vuotta sitten satuimme löytämään toisemme. Onneksi löysimme.


torstai 6. syyskuuta 2018

Äiti ja viisivee vaateostoksilla (PompdeLux aw18)


Ellu oli jo neljä, kun hän alkoi kiinnostua omista vaatteistaan. Aiemmin hän oli mukisematta vetänyt päälle ihan mitä äiti tai isä vain sanoi. Tietysti kyselin hänenkin mielipidettään välillä, mutta yleensä tuli vain ojennettua kaapista nätisti yhteensopivat, lämpötilaan ja päivän aktiviteetteihin sopivat tamineet.

Nelivuotiaana Ellu sitten sanoi, että haluaisi valita vaatteensa itse. Toki, tosin sovimme aluksi, että hänen pitää näyttää vaatteet miulle ennen pukemista, että voimme yhdessä miettiä, ovatko ne varmasti hyvät tähän päivään. Epäilin, että muutoin hän olisi joka päivä kerhossa Elsan mekossa. Homma alkoi pian sujua, nykyään vain muistutan, mitä meillä on suunnitelmissa tänään ja saatan ehdottaa, että tänään housut olisivat hyvät.


Ellu pitää hameista, mekoista, vaaleanpunaisesta ja kukista. Mie ehkä haluaisin ostaa lähinnä Noshin ja Papun tyylisiä helposti yhdisteltäviä vaatteita, mutta Ellu on mieltyneempi murrettuihin sävyihin, pitsiin ja kukkasiin, joten ostan edelleen enemmän Pomp de Luxia, Newbietä ja vastaavia vaatteita hänelle. Ostan vaaleanpunaistakin, mutta myös tummempia värejä, koska niitä on helppo yhdistellä mekkoihin.

Kävimme Ellun kanssa kahdestaan Pomp de Luxin uuden kauden avoimissa ovissa ja ostoslistasta näkyi aika selvästi, kuka oli valinnut mitä. Ellu olisi ottanut kaiken rosena, mie valitsin osan vaatteista tummempina miettien niitä vaatteita, joita meillä jo kotona on. Ellukin hyväksyi asian mukisematta, hänkin tykkää katsoa, että paita sopii hameen kuvioihin tai neuletakki sukkahousuihin.


Meillä ei ole ollut suurempia ongelmia sen kanssa, että lapsi valitsisi itse vaatteensa. Viisivuotiaana Ellu osaa jo hyvin miettiä, mikä on järkevää arkipukeutumista, miettiä säätä ja vaatteiden yhteensopivuuttakin eikä maailma kaadu siihen, jos lempimekko on pesussa. Aina välillä saan kyllä puhallella hetken kun katselen sydänpaitaa yhdistettynä raitasukkahousuihin, mutta sydämet ovat sitten olleet samaa sävyä raitojen kanssa ja tällaisen tylsän, lapsiaan pikkuaikuisiksi pukevan äidinkin on myönnettävä, että se on ihan kivan ja raikkaan näköinen yhdistelmä. Nyt ilmojen viilettyä olen välillä käskenyt lisäämään asuun legginssit tai pitkähihaisen paidan tai neuletakin, mutta muuten annan Ellun päättää asunsa mahdollisimman pitkälle itse 


Ellua kiinnostavat lähinnä hameet, mekot ja paidat, mie saan vapaasti valita kaappiin muut vaatteet, joita hän sitten yleensä ainakin jonkin verran käyttää. Nyt syksyllä hankin Ellulle parit shortsit, niitä on helppo käyttää paidan ja sukkahousujen kanssa ja kerhossa pääsee helpolla kun niiden päälle voi suoraan vetäistä ulkohousut. Ellu vastusti ensin, koska hame nyt on aina hame, mutta mieltyi shortseihin kun huomasi, miten helppo niitä on arjessa käyttää.


Ellun kanssa ei siis ole koskaan tarvinnut vääntää vaatteista, hänelle on kelvannut aina kaikki, paitsi Marimekon Iloinen takki - se jää aina kaappiin roikkumaan jos en tarjoamalla tarjoa sitä. Ikävää, koska miusta se on ihanin vaate ikinä, mutta ei äiti voi kai kaikkea saada.

Tosin nämä seesteiset vaateajat taitavat olla loppumassa meidänkin perheessä. Ellu kasvaa koko ajan, ja niin kasvaa myös Veenu, joka ei joinain aamuina meinaa huolia päälleen mitään, jos siinä ei ole muumia tai pupua. Jes.

Ps. Ellu on n. 119cm pitkä ja hänellä kuvissa olevat uudet Pompit ovat kokoa 122 - paitsi lila tyllimekko, se on kokoa 128 ja siitä on hiukan hihoja taitettu. 

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Lammassaaressa ulkoilemassa



'Miksei me käyty laavuilla ennen lapsia?'
'Jaa, en tiedä. Kai me tehtiin jotain muuta.'

Onneksi elämässä on lapsia, joille haluaa näyttää uusia paikkoja, ja ystäviä, jotka vinkkaavat omista kokemuksistaan, tulee itsekin lähdettyä uusiin maisemiin ja löytää itsestään uusia puolia. Olen aika tyytyväinen ja zen kun paistelen makkaraa tikun päässä tai etsiskelen sopivia leipäkiviä.


Tänään kävimme Imatralla, Lammassaaressa, jossa kulkee luontopolku. Upeat Saimaa maisemat, lampi, suo ja vaikka mitä muuta nähtävää kolmen kilometrin reitin varrella. Metsässä kulkee paljon polkuja joten oman, lyhyemmän reitin suunnittelukin onnistuu, avuksi voi ottaa retkikartta.fi - sivuston. Nuotiopaikkoja löytyy useampi, laavujakin kaksin kappalein.


Onhan se ihan mieletöntä, millainen luonto meillä Suomessa on ja miten hienoja, ilmaisia mahdollisuuksia siitä nauttimiseen on. Makkaraa paistellessamme haaveilimme teltan ostamisesta, ja ehkä vielä joskus päästään Lappiinkin asti. Vaikka eipä näissä Saimaan rannoissakaan ole kamalasti valittamista.

Lammassaari sijaitsee muuten kävelymatkan päässä Imatran kylpylästä eikä Holiday Club Saimaallekaan ole pitkä matka, joten Imatran vierailijoidenkin on helppo polskuttelujen lomassa poiketa nauttimaan hienoista maisemista.


Lauantaipäivä kului hautajaisissa, joten oli todella ihanaa lähteä metsään kävelemään, juttelemaan rauhassa ja tuijottamaan tuleen. Suosittelen.